12.04.2009 Fiordland

Aamu valkeni sateisena. Kuivaushuoneeseen jätetyt vaatteet olivat onneksi kenkiä myöten melkeinpä kuivat, joten tunnelma oli korkealla. Chris kävi jälleen aamupalan yhteydessä läpi päivän ohjelman.

Dave ajoi meidät jet boatilla vähän matkan päähän rantaan tutustumaan hiekkadyyneihin. Sää alkoi seljetä ja lyhyt venematka taittui tällä kertaa ilman muoviseiniä. Hiekkadyyneillä Chris kertoi jälleen alueen ekosysteemistä ja ihailimme rantahiekasta alkanutta upeaa metsää, jota Chris kertoi biologituttavansa nimittävän taikametsäksi. Olikin melkoinen ihme, miten pelkässä hiekassa kasvoi niin monipuolinen ja hieno kokonaisuus puita ja muita kasveja.

Aurinko alkoi ihmeeksemme paistaa ja retkeläinen toisensa jälkeen kuoriutui sade- ja päällivaatteistaan. Hiekkakärpästen vuoksi kovin vähäinen vaatetus ei ollut suotavaa, ja Liisa etenkin huomasi muutama päivä retken jälkeen ötököiden purreen peittämättömiin ruumiinosiin kuten korviin, päälaelle, nilkkoihin ja kämmenselkään ja sormiin. Puremat kutittivat erittäin tehokkaasti vielä pitkään reissun jälkeenkin. Hiekkakärpästen varalta hankittu hyönteismyrkky ei tuntunut kovin paljon otuksia pelottavan.

Chris vei meidät katsomaan McKenzien perheen talonpaikkaa. Siitä oli jäljellä tulisija. Auringonpaisteessa ja lintujen laulaessa paikka tuntui suorastaan idylliseltä sijaiten metsikön ja rannan välissä pienessä rinteessä. Alice McKenzien kirjan perusteella taas hän kertoi talon sijainnin olleen usein pelottava aaltojen paiskautuessa myrskyssä rantaan ja outojen lintujen äännellessä kovaa metsässä.

Kävelimme pitkin rantaa noin tunnin ajan jutustellen toistemme kanssa ja tutkien hieman aaltojen tuomia aarteita. Kävi ilmi, että yksi wellingtonilaismiehistä oli toimittaja, joka oli aikeissa tehdä vaelluksesta jutun johonkin uusseelantilaiseen lehteen. Artikkeli ilmestyy vasta elo-syyskuussa, mutta hän lupasi lähettää sen meillekin nähtäväksi.

Siivosimme samalla muovijätteitä pois. Onneksi ranta oli hyvinkin siisti, emmekä saaneet kovin suurta saalista. Richard tosin oli löytänyt hitsausmaskin, mikä tuntui kohtuulliselta saavutukselta... Ilmeisesti Tasmanianmeri oli tuonut maskin tullessaan. Muutenkin Uusi-Seelanti oli pääsääntöisesti miellyttävän siisti maa. Tongariro Alpine Crossingilla oli jonkin verran roskia, joita yritimme poimia mukaamme ohikulkiessamme. Vähemmän kansoitetut paikat sen sijaan olivat hyvin siistejä kummallakin saarella.

Ajaessamme veneellä kohti Martins Bayta törmäsimme joella iloksemme pieneen parveen pullonokkadelfiinejä. Delfiinit tulevat kuulemma aika ajoin mereltä joelle saalistamaan, mutta oli kulunut seitsemän kuukautta siitä kun Chris oli nähnyt ne viimeksi! Meillä kävi siis aikamoinen tuuri.

Lodgella syödyn sämpylälounaan yhteydessä Chris kertoi, että iltapäivän kuljetus oli nyt päätetty ja lentäisimme helikopterilla pois. Liisan ilo oli suuri, sillä hän oli erityisesti toivonut että lento olisi lentokoneen sijasta helikopterilla. Sovimme menevämme viimeisellä lennolla (väki jaettiin kolmeen ryhmään, sillä kopterissa oli paikat kuudelle matkustajalle), koska olimme ensimmäiset poisjääjät myöhemmin Queenstownissa.

Lentoa odotellessa lueskelimme ja tapoimme aikaa yhteistiloissa. Aurinko meni pilveen, mutta onneksi sää pysyi kuitenkin kohtuullisen selkeänä.

Lento oli uskomattoman hieno. Se kesti vain noin varttitunnin, mutta näkymät olivat aivan erilaiset verrattuna tavalliseen matkustajalentokoneella tehtyyn matkaan – luonnollisesti lentokorkeuskin oli tietysti matalampi. Milford Sound -vuono vesiputouksineen ja suoraan vedestä nousevine vuorineen näytti upealta. Pilotti hauskuutti meitä myös viemällä kopterin todella matalalle ja erittäin lähelle yhtä vesiputousta niin, että vesi ruiskusi kopterin päälle. ”Car wash”, totesi lentäjä.

Perillä paukkauduimme bussiin ja aloitimme iltapäivän kestävän ajon kohti Queenstownia. Alkumatkasta Chris kertoi Homers Pass -tunnelin tekemisestä ja synnystä sekä alueen lumivyörymävaarasta ja miten ongelma hoidetaan tarvittaessa sulkemalla tie, jonka jälkeen helikopterit pudottavat räjäytyspanoksia, mikä laukaisee lumivyöryt. Lopuksi tie aurataan puhtaaksi ja voidaan jälleen avata. Milford Soundiin vievä tie on ainoa Fiordlandiin menevä tie. On vaikea ajatella, miten voi olla noin suuri alue, joka on käytännössä melkeinpä luoksepääsemätön! Fiordland on kokonaisuudessaan kansallispuisto, jossa tosin ilmeisesti Suomen säännöistä poiketen voi metsästää tiettyjä eläinlajeja. Metsästäjät liikkuvat usein majoilleen ja sieltä pois helikopterilla. Jäimme pohtimaan miten sama toimisi Suomessa, jos hirviporukka onnistuisi kaatamaan pari sarvipäätä...

Pysähdyimme menomatkan tapaan Te Anaussa kahvilla ja samalla Chris jäi pois. Hänelle ja muille työntekijöille oli kerätty tippi, joka sitten luovutettiin pienen kiitospuheen kera.

Olimme takaisin Queenstownissa kuuden jälkeen illalla. Pudotimme matkatavarat huoneeseen ja kävimme kaupungilla pikaisesti syömässä – pizzaa jälleen. Loppuilta meni pehmeässä, lämpimässä sängyssä telkkaria katsellen.