11.04.2009 Fiordland

Aamu alkoi kohtuullisen aikaisin. Oppaamme olivat lupailleet hoitavansa herätyksen tehokkaasti, mutta edellispäivän koettelemuksesta huolimatta lähes kaikki olivat jo ennen herätysaikaa jalkeilla ja innoissaan. Intoa ei vähentänyt edes sää, joka tässä vaiheessa oli pilvinen ja välillä sadekin ropsahteli.

Aamiainen hoidettiin pois melko mallikkaasti ja Chris kävi tämän jälkeen läpi päivän ohjelman.

Ensin kuljimme lyhyehkön lenkin pohjoiseen katsomaan Alabaster-järveä, joka ei ollut kummoinen näky sateessa. Järven suu tosin antoi vihreine vesineen hieman tuntua sille miltä tuo järvi näyttäisi kauniina aurinkoisena päivänä. Järveltä suuntasimme katsomaan aiempaa pidempää riippusiltaa, joka vei Demon's Track -reitille. Kävelimme muutaman kymmenen metriä reittiä ymmärtääksemme, millainen taival se oli: polku oli ylösalas kumpuilevaa, juurien ja kivenmurikoiden välissä kiemurteleva ura. Muistellen Chrisin tarinoita yön selässä reittiä taivaltavista paikallisista, tuntui elämä taas kumman helpolta... Tämän lyhyen piipahduksen jälkeen palasimme lodgelle, jossa valmistauduimme päivän patikkataipaleelle. Matka alkoi ensin jetboatilla ja kannoimme matkatavarat sinne noin vartin matkan lodgelta.

Veneestä käsin näkymä oli melko rajallinen, kun sateen takia aluksen sivuja peittivät läpinäkyvät muovipressut. Teimme pysähdyksen paikalle, johon oli 1800-luvun lopussa suunniteltu rakennettavan eteläsaaren länsirannikon pääkaupunki nimeltä Jamestown. Tämä kuitenkin oli erittäin huonosti perusteltu paikka. Sen lisäksi että kaupungin sijainti oli keskellä tulva-aluetta, niin se myös sijaitsi suoraan mannerlaattojen sauman päällä. Asutuksesta ei enää ollut jäljellä käytännössä mitään; kaikki rakennukset oli kierrätetty ja käytetty uusien talojen raaka-aineiksi, haudat peittyneet ja metsään raivatut talonkohdat kasvaneet umpeen. Jossain vaiheessa tuoreeltaan paikalle oli tuotu virallinen muistolaatta kertoen kaupungin sijainnista.

Chris kertoikin hyvin elävästi siitä miten muutamat perheet, jotka olivat tulleet seudulle perustamaan kaupunkia viranomaisten lupausten ja seikkailun perässä yksi toisensa jälkeen taipuivat tulvien ja jatkuvan sateen, eristyneisyyden ja muiden vastoinkäymisten alla ja muuttivat pois. Ostimme myöhemmin seuraavalta yöpymispaikalta alueella varttuneen Alice McKenzien päiväkirjan pohjalta kootun kirjan, jossa kerrottiin elämän haasteista ja arkipäivän tapahtumista 1860-luvun Fjordlandissa.

Jamestownin jälkeen teimme noin 1,5 tunnin kävelylenkin metsässä ja avoimemmalla niityllä. Niitylle oli pystytetty iso, talonomainen teltta, jossa nautimme eväslounaan. Kaikki alkoivat olla enemmän tai vähemmän märkiä ja tauko olikin normaalia pidempi. Teltan takana oli myös mielenkiintoinen huussiviritelmä. Ilma vaihtui ja maisemia oli helppo katsella, sillä huussissa ei ollut ovea. Huussin kannen nostaminen aiheutti no-sanan putoamisen takaseinällä olevan vacancy-kyltin eteen.

Vaikka päivän kävelymatka oli lyhyempi kuin edellispäivän, oli se kuitenkin haasteellisempi. Sen lisäksi, että satoi koko ajan, oli reitti myös hankalampi. Tämä johtui osittain siitä että nyt kuljettiin metsäpohjaa pitkin jota useat tulvauomat halkoivat. Sää oli ollut muutaman päivän verran melko kuivaa, joten mitään mittavaa virtaa ei ollut ylitettävänä. Tosin vähän ennen kuin saavuttiin kohtaan josta oli mahdollisuus käydä katsomassa turkishylkeitä jouduimme ylittämään hieman leveämmän puron, minkä jälkeen Liisan aiemmin kosteahkot kengät muuttuivat jo ihan reilusti märiksi niin että vesi vain tirskahteli varpaiden välistä joka askeleella.

Jälkeenpäin puhuimmekin keskenämme, että jos olisimme tienneet miten märiksi reitit muuttuvat sateella, olisivat kumisaappaat olleet erinomainen jalkinevaihtoehto. Ilmeisesti kumpparit eivät kuitenkaan ole Uudessa-Seelannissa normaalisti käytettyjä, koska Chrisin kiskoessa sellaiset jalkaansa lauantaina sai hän osakseen kummastelevia ja vinoilevia kommentteja. Chrisin kertoessa missä kunnossa vaellusreitit olivat olleet alle viikkoa aiemmin kovien sateiden aikaan, ei ollut epäilystäkään etteikö kumi- tai kahluusaapas olisi ollut silloin ainoa mahdollinen jalkine. Retkeläiset olivat silloin joutuneet ylittämään jopa polven syvyisiä virtoja kävellen.

Sen lisäksi, ettei kukaan käyttänyt kumisaappaita, oli uusiseelantilaisilla myös toinen erikoinen pukeutumistapa vaelluksille. Normaali ulkoiluasu tuntui koostuvan alavartalon osalta pitkistä kalsareista, joiden päälle oli vedetty sortsit ja villasukat vaelluskenkineen. Yhdistelmä oli melko tyrmäävä kalsareiden kuvioinnista riippuen ja asua näki sekä naisilla että miehillä.

Ryhmälle annettiin mahdollisuus käydä katsomassa turkishylkeitä Martins Bayn ja Big Bayn välisellä niemenkärjellä. Oppaat varoittelivat, että loppuosa tulisi olemaan kivillä hyppelemistä ja että jo ennen sitä reitti olisi hyvin haasteellista. Lähes kaikki kuitenkin pääsivät melkein perille. Jätimme itse kuitenkin rannan loppumatkan väliin, koska olimme nähneet hylkeitä jo aikaisemmin Kaikourassa, ja ne muutamat mitkä olivat paikalla, näkyivät myös melko hyvin kiikareilla. Toinen vanhemmista rouvista oli onnistunut astumaan väärään kohtaan ja lopputulos oli, että toinen jalkansa oli polveen saakka suklaamaisen tahnan peitossa. Tämä kuitenkin huuhtoutui sateessa pois helposti. Yksi wellingtonilaisnaisista myös liukastui aiemmin päivällä kivikossa ja sai pieniä naarmuja leukaansa.

Palattuamme hylje-kierrokselta kävelimme vielä lyhyen pätkän takaisinpäin ennen kuin saavuimme rannalla odottavaan veneeseen, joka vei meidät Martins Bayn lodgeen. Kaikki olivat jo melkoisen tympiintyneitä märkiin vaatteisiinsa ja kaipasivat selvästi lämpimään. Majoitus oli saman tapainen kuin Pykessäkin. Kuumien suihkujen jälkeen kokoonnuimme jälleen yhteistiloihin. Liisan ilo oli ylimmillään, kun takkatulen ääressä sai istuksia juomalistalta löytyneen portviinin lämmittämänä. Juttelimme illalla mm. opas-Richardin kanssa, jonka kanssa jutustelimme paljon mm. koirista. Hänellä, kuten myöhemmin huomattuna myös yllättävän monella muullakin, oli ollut staffi-bokseri -risteys, jonka hän oli valitettavasti joutunut lopettamaan pari viikkoa aiemmin vain 7-vuotiaana syövän takia. Staffit olivat monelle uusiseelantilaiselle tuttuja koiria ja kaikilla tuntui olevan niistä vain hyviä kokemuksia.

Iltaruokana oli meille kasviscurrya ja jälkiruuaksi ihanaa suklaakakkua vadelmakastikkeella. Otimme vielä yhdet juomat ruuan jälkeen ja juttelimme mm. Chrisin kanssa kertoen Suomesta. Taisimme olla viimeiset nukkumaanmenijät; tosin kello ei ollut siinä vaiheessa kuin ehkä varttia yli kymmenen. Peteihin kellistyessä sää oli edelleen sateinen, mutta yllättävän lämmin.