10.04.2009 Fiordland

Isäntämme Alex oli sankarillisesti valmistanut meille ihanan aamiaisen, vaikka bussi tulikin hakemaan meitä jo klo 6.40. Olimme ainoat kaupungin keskustan ulkopuolella majoittuvat, joten saimme kunnian tulla noudetuiksi viimeisinä. Poltsi oli sopinut Alexin kanssa, että voimme jättää loput matkatavaramme ja automme heidän luokseen retken ajaksi. Meillä olikin keskimääräistä vähemmän tavaraa mukana: lainarinkassa oli molempien vaatteita ja Liisan repussa muut tarvikkeet. Tavaraa oli ihan hyvä olla melko vähän, sillä kannoimme ensimmäisenä vaelluspäivänä reppumme itse.

Meitä oli ryhmässä 15 henkeä sekä kaksi opasta. Matkalaisiin kuului nelihenkinen Australiassa asuva sanfransiscolaisperhe (isä, äiti ja noin 11-13-vuotiaat lapset, tyttö ja poika) ja Sydneystä kotoisin oleva Claudia. Loput ryhmästä olivat uusiseelantilaisia; kolme wellingtonilaista pariskuntaa (joista kaksi oli tuttuja keskenään) sekä kaksi rouvashenkilöä. Toinen oppaamme Richard hyppäsi kyytiin vajaan tunnin ajon jälkeen ja pääoppaamme Chrisin poimimme mukaamme Te Anausta. Bussikuskimme Candice hoiti ainoastaan kuljetuksemme vaelluksen alkuun ja nouti sunnuntaina meidät pois Milfordista.

Aamuinen ajomatka oli melko horteinen, suurin osa torkkui ainakin osan matkasta. Bussin ikkunat olivat huurussa ainakin ensimmäisen tunnin jolleivät kauemminkin, joten maisemia ei juurikaan nähnyt. Richard kertoili jotain ajoreittiin liittyviä asioita aina välillä.

Pysähdyimme lyhyelle tauolle Te Anaussa ja joimme kahvit. Ennen bussista poistumista Chris kokeili nimimuistiaan eikä päästänyt väkeä ulos ennen kuin oli tunnistanut jokaisen ryhmästä. Lähdettyämme uudelleen liikkeelle hän myös poukkoili edestakaisin bussissa vaihtaen kuulumiset jokaisen kanssa. Ilmeisesti meidän kohdalla hän myös pyrki selvittämään kuinka hyvin puhumme englantia.

Aamun hiljaisuus oli hatara muisto vain, kun Chris pääsi vauhtiin kertoen kaikesta alueeseen ja ohi vilahtaviin maisemiin liittyvistä henkilöistä ja tarinoista. Hän oli itsekin kiehtova hahmo: selkästi ulkoilmaan ja luonnossa liikkumiseen tottunut henkilö, siilitukkainen ja pitkäpartainen.

Teimme vielä kaksi pysähdystä: yhden lyhyen levähdyspaikalle, josta oli hieno näkymä sekä toisen kerran Hollyford-laakson pohjalle. Laaksossa oli Davy Gunnin keräämä museo, jossa esiteltiin uudisraivaajien ja kullankaivajien elämää alueella. Täällä oli myös mahdollisuus majoittua vanhoissa, 1930-luvulla rakennetuissa vaatimattomissa mökeissä.

Noin klo 11.15 olimme vihdoin vaellusreitin alussa ja meille jaettiin vielä eväslaatikot jotka oli tarkoitus laittaa vielä reppuihin, tosin ruokavammaisina saimme ruskeat eväspussit. Tämän jälkeen siirryimme jatkamaan matkaa jalan. Ensimmäisen päivän vaellusosuus oli noin 17km, mutta pääosin tasamaata ja helppoa, valmista polkua. Osa ryhmäläisistä vaikuttikin hieman ylivarustetuilta tähän... Sää suosi ja aurinko paistoi mukavasti, vaikkakin metsäisillä poluilla kuljettaessa ei varsinaisesti ollutkaan kovin lämmin. Kuljimme melko hidasta tahtia pysähtyen aika ajoin erilaisten puiden, kasvien ja maisemien äärelle Chrisin kertoen niiden tarinoita ja tarkoituksia.

Pidimme lounastauon iltapäivällä osittain kuivana olleen joenuoman reunalla. Iloksemme totesimme että järjestäjät olivat nähneet vaivaa myös meidän osalta. Eväspusseista löytyi vakiosalaatin lisäksi myös vegaanista sipsikeksejä sekä erittäin hyvää (ja rasvaista) kookosleivonnaista.

Sää oli edelleen mitä parhain ja olikin vaikea uskoa, että Fjordlandissa sataa noin 260 päivänä vuodessa. Tähän mennessä muut eivät juurikaan olleet ottaneet kontaktia meihin; olimme ainoastaan puhuneet vähän molempien oppaiden sekä australialaisen Claudian kanssa.

Chris poistui jonon kärjestä kahteen otteeseen ja päästi ryhmän kulkemaan omaan tahtiinsa. Osa lähti kohtuulliseen kiihdytykseen, kun tarkoitus oli kulkea pienen harjanteen yli vastapuolelle olleen vesiputouksen luo. Mekin siirryimme rivakampaan tahtiin, koska siihen asti kuljettu vauhti oli ollut aikamoista sunnuntaikävelyä eikä hiki ollut noussut pintaan yhtään selässä olevasta repusta huolimatta.

Viimeisen kiihdytyksen teimme lähestyessämme majoituspaikkaa kuuden jälkeen illalla. Aurinko oli jo laskemassa ja tienoo hieman hämärä, kun saavuimme puoli seitsemältä Pyke Lodgeen. Isäntäpari oli vastassa ja hekin olivat huolellisesti opetelleet kaikkien nimet ulkoa etukäteen. Kättelyiden jälkeen saimme tervetuliaisjuomat ja hajaannuimme vähitellen huoneisiimme ja suihkuun. Huoneet olivat kahden hengen huoneita eräänlaisilla kerrossängyillä (toinen alhaalla ja toinen ylhäällä; eivät kuitenkaan päällekäin). Ympäristö oli tyylikäs, mutta koska huoneissa ei ollut minkäänlaista lämmitystä, pääsi Liisa tutustumaan ensi kertaa kuumavesipulloon.

Pienen siistiytymisen jälkeen väki kokoontui yleisiin tiloihin, jossa oli takassa tuli. Henkilökunta myi retkeläisille viiniä ja olutta ja melko pian tarjolle tulivat alkupalat: sushia sekä erilaisia dippejä leivän ja vihannesten kera. Meille oli tehty omat sushit.

Lopulta siirryimme pääruuan ääreen ruokapöytään eikä senkään taso hävinnyt ravintolaruualle lainkaan. Annokset olivat runsaita ja ruokaisia. Jälkiruuaksi meille vegaaneille oli eräänlainen omenahyve, jota oli paljon ja joka oli todella hyvää – ja äärimmäisen makeaa.

Kaikki tyhjensivät lautasensa tyytyväisinä paitsi amerikkalaislapset, joiden mielestä ruoka oli mausteista ja outoa. Perheen poika olikin kunnostautunut tätä ennen syömällä noin puolet alkupalapöydässä tarjolla olleesta leivästä. Lapset olivat tietyissä tilanteissa hyvin kohteliaita, mutta ruokatavat tuntuivat puuttuvan kokonaan. Ei ollut kovin suuri ilo istua heitä vastapäätä, kun ruokaa ronkittiin sormin, vääneltiin naamaa ja oltiin muutenkin kaikin tavoin kärsivän oloisia.

Iltaruuan jälkeen kävimme vielä lyhyesti jokirannassa katsomassa ankeriaita jotka tulivat lähelle raa'an peuranlihan houkuttelemana. Chris veti muutaman ankeriaan rannalle laittamalla peuranlihaa sukkaan ja näin vetämällä eläimen kuivalle. Ne olivat kohtuullisen suuria ja näyttäviä otuksia! Tämän jälkeen olikin aika vetäytyä yöpuulle ja uni tuli melko nopeasti, kunhan oli pakannut riittävästi päälleen kylmyyden varalta.