08.04.2009 Oamaru - Otago Peninsula

Aamu ei juurikaan valjennut, vaan jo yöllä alkoi kuulua tasainen sateenropina vasten ikkunaa. Herätessämme vettä tuli reilusti ja ikkunakin oli sisältä päin märkä; tosin ilmeisesti kondenssiveden vuoksi, ei niinkään vuodon.

Poltsi löysi edellisenä päivänä hukassa olleen keittiön suoraan huonettamme vastapäätä ja nautimme aamiaisen television aamulähetyksen säestämänä. Pakatessamme tavaroita autoon sade taukosi sopivasti. Liisa kävi pudottamassa avaimen sovitusti läheisen delin postilaatikkoon ja lähdimme matkaan.

Tarkoituksena oli kiertää niemeä, mutta ongelmaksi osoittautui uhkaavasti tyhjenevä tankki. Bensa oli melkein lopussa ja lähistöltä ei löytynyt huoltoasemaa, joten jouduimme ajamaan takaisin Christchurchiin päin Lytteltonin tunnelin läpi. Pienen hortoilun jälkeen bensis löytyikin gps:n avulla ja saimme tankin täyteen. Emme kuitenkaan kokeneet enää järkeväksi lähteä takaisin niemelle, joten suunnistimme valtatielle ja kohti etelää.

Huoltoasemien vähyys ihmetytti välillä muutenkin matkalla. Suomalaistyyppisiä suuria liikenneasemia ei tuntunut olevan lainkaan ja valtaosa huoltoasemista olikin kaupungeissa, jolloin niille piti joiltain valtateiltä poiketa erikseen. Välillä saattoi helposti olla 50-100 kilometrin taipaleita, joilta bensaa ei ilmeisesti saanut mistään. Itse bensiini oli myös ihmeellisen saman hintaista joka paikassa: niin etelä- kuin pohjoissaarellakin 91-oktaanisen litrahinta tuntui olevan melkeinpä poikkeuksetta aika 1,589 nzd. Ainoastaan eteläsaaren keski- ja eteläosissa hinta nousi vähän korkeammaksi (1,679 nzd).

Alkumatkan maisemat olivat jokseenkin mitäänsanomattomia, joskin ainaisille lampaille ja lehmille tuli vaihtelua alpakka- ja saksanhirvilaumoista. Melko pian myös Southern Alps -vuorijono levittäytyi oikealle puolellemme; lumihuippuiset vuoret olivat upean näköisiä! Sääkin selkeni välillä.

Pysähdyimme Oamarussa käyden tutustumassa lyhyesti paikallisen pingviiniyhdyskunnan läheisyyteen rakennettuun pingviinikeskukseen. Heillä olisi ollut ohjattu retki auringon laskiessa seuraamaan pingujen rantautumista. Emme kuitenkaan päättäneet jäädä Oamaruun, vaan jatkoimme matkaa. Liisa soitti Dunedinin lähistöllä olevaan The Penguin Place -keskukseen ja he kertoivat järjestävänsä ohjattuja kierroksia aina puolen tunnin välein.

Ajoimme Moeraki Bouldersien ohi todeten, että kivistä ei välttämättä olisi kauheasti nähtävää nousuveden aikaan ja koska kävely sateessa pitkin rantaa ei innostanut. Kääntyessämme Dunedinista Otago Peninsulalle, alkoi sataa. Sade oli melko rajua ja mitä pitempään rantaa pitkin kiemurtelevaa tietä ajoi, sen vähemmän kutsuvalta tuntui ajatus mennä ulos kylmään ja märkään.

Lopulta pääsimme perille Penguin Placeen ja ostimme liput seuraavalle, noin 10 minuutin kuluttua alkavalle kierrokselle. Aluksi näytti siltä, ettei ryhmässä olisi muita kuin me, mutta paikalle tuli vielä nuori japanilaispariskunta ja vähän myöhässä myös kaksi uusiseelantilaista naista. Sade taukosi ystävällisesti, mutta jäljellä oli vielä kohtuullisen pureva tuuli.

Kierroksen aluksi paikan työntekijä kertoi pingviinien elämästä sekä keskuksen synnystä. Sen oli perustanut paikallinen mies, joka omisti ranta-aluetta ja halusi taata pingviinien elinolosuhteiden säilymisen. Näitä harvinaisia keltasilmäpingviinejä on maailmanlaajuisestikin enää vain 4000 yksilöä ja laji on kuolemassa sukupuuttoon. Keltasilmäpingviini eroaa monista muista pingviinilajeista siinä, että se ei ole kovin sosiaalinen vaan haluaa esimerkiksi pesiä omassa rauhassaan toisten yksilöiden ulottumattomissa. Lisäksi se ei pesi rannalla, vaan alkuperäisesti metsissä lähellä rantaa. Laidunmaiden lisääntyessä ja rantojen rakentamisen myötä pingviinien elinolosuhteet ovat kavenneet olemattomiin.

Piipahdimme katsomassa keskuksen sairaalaosastoa, jossa oli kymmenkunta lintua. Monet linnuista oli nuoria, joko tämän tai edellisvuoden poikasia, ja ne oli pelastettu nälkiintyneinä. Kuulemma nälkiintyneitä pingviinejä oli tänä kautena tavattu huomattavasti tavallista enemmän, eikä syytä kalakantojen vähenemiseen alueella tiedetty.

Sairasosastolta jatkoimme bussilla vähän matkan päähän, jossa jalkauduimme eräänlaisiin juoksuhautoihin. Alueelle oli rakennettu katettuja käytäviä ja piilokojuja, joista matkailijat saattoivat katsella lintuja häiritsemättä näitä. Näimmekin useita eri ikäisiä keltasilmäpingviinejä niiden luonnollisessa ympäristössä. Lisäksi näimme lisää turkishylkeitä.

Keskuksen esitteessä mainostettiin yöpymismahdollisuutta ja päädyimme majoittumaan alueella olevaan hostellirakennukseen yöksi. Veimme tavarat huoneeseemme kierroksen päätteeksi ja suuntasimme vielä vähän matkan päässä olevaan Royal Albatross Centreen. Valitettavasti päivän viimeinen ohjattu kierros oli jo alkanut tovi aiemmin, joten tyydyimme tutustumaan sisällä keskuksessa olevaan näyttelyyn ja kiikaroimalla ulkona itseksemme. Rantatörmillä oli turkishylkeitä sekä paljon merimetsoja; albatrosseja emme nähneet juurikaan. Muutama lintu lenteli keskuksen yllä, mutta ne ilmeisesti pitivät majaa vastakkaisella puolella niin ettemme nähneet niitä muuta kuin niiden liidellessä rakennuksen yllä. Tuuli oli kuitenkin äärimmäisen voimakas ja kylmä, joten päätimme kuuden maissa luovuttaa ja lähteä takaisin majapaikalle.

Keskuksessa yöpyi lisäksemme englantilais-itävaltalainen perhe, jolla oli kaksi melko pientä poikaa. Tehdessämme ruokaa ja syödessämme jutustelimme niitä näitä, mutta saatuamme tiskattua vetäydyimme omaan huoneeseen peiton alle kuuntelemaan sateen ropinaa ja tuulen ulinaa. Kiitos yksinkertaisten ikkunoiden, pystyi tuulen hyvin myös tuntemaan seistessään lähellä ikkunaa... Näkymä huoneesta oli upea, ja hyvällä säällä olisi varmasti ollut mukava istua patiolla viinilasillisen ääressä katsellen alas merelle. Tällä säällä oli kuitenkin tyytyminen kyhjöttää läppäri sylissä sängyssä villasukat jalassa ja toivoa, että pieni patteri jaksaisi lämmittää huoneilmaa enemmän kuin mitä ikkunoiden läpi veti...

Majoitus: Penguin Place Lodge (Harington Point Road): huone yhteiskeittiöllä ja -kylpyhuoneella 40 nzd, lakanavuokra 5nzd