Etusivu

Liisa

Autot
Juhlat
Kotiteatteri
Kuvaaminen
Sukeltaminen
Matkailu
Musiikki
Ohjelmat
Roolipelit
Ruuanvalmistus
Tietokoneet
Arkistot
Sekalainen
Sivuhakemisto

05.04.2009 Tongariro Alpine Crossing

Heräsimme aamulla ennen kuutta ja vilpoisassa yhteiskeittiössä nautitun aamiaisen jälkeen olimme valmiit hyppäämään seitsemältä lähtevään pikkubussiin kohti Tongariroa. Lämpöasteita ei vielä ollut montaakaan ja vaatekertoja sai olla useampi jotta tarkeni.

Pikkubussissa kuljettajamme Dave keräsi kaikilta yhteys- ja henkilötiedot ja kertoi menettelytavoista mikäli joku ei ehtisikään viimeiseen paluukuljetukseen. Edessämme istui saksalainen seitsenkymppinen pariskunta, joiden kanssa sovittiin että he ilmoittavat jos aikovat keskeyttää vaelluksen ja palata lähtöpisteeseen. Myöhemmin kävi ilmi, että he eivät olleet soittaneet Davelle, joten mitä ilmeisimmin he jaksoivat koko vaellusretken läpi! Aikamoisia.

Alkumatka vaelluksesta kulki melko tasaisesti vuorien välissä ja oli helppokulkuista muutamaa pienen pientä nousua lukuunottamatta. Vaeltajia oli melko runsaasti (osittain johtuen siitä, että oli sunnuntai) ja hitaammat antoivat nopeammille tietä jääden hetkeksi polun sivuun. Suomalainen kansanluonne ei tahtonut oikein kestää joidenkin ulkomaalaisten kovaäänistä etenemistä: hiljentyminen ja itsekseen luonnosta nauttiminen eivät kuulu kaikkiin kulttuureihin...

Viiden kilometrin etapin jälkeen helppo tasamaa muuttui suht jatkuvaksi nousuksi. Nousua oli sekä ihmisen muovaamien portaiden että luonnollisemman mäen muodossa. Jo parin ensimmäisen kilometrin jälkeen oli vaatetta voinut vähentää auringon noustessa korkeammalle, mutta ensimmäisen nousurupeaman jälkeen oli aika heittää vähän lisääkin pois. Tuntui, että askel ei noussut lainkaan ja piti pysähtyä vetämään henkeä hyvinkin tiheästi.

Ponnistelu loppui vihdoin ja pääsimme tasamaalle South Craterin lähettyville. Pidimme vähän pidemmän juomatauon. Sää oli edelleen upean aurinkoinen, mutta tuuli piti huolen siitä ettei pelkässä paidassa pärjännyt etenkään, kun selkämys oli hiestä märkä. Oikealla kohoava Mt Ngauruhoe - tai LOTR:n katsojille tutummin Mt Doom – näytti upealta, mutta parin tunnin urakka kovassa rakkakivikossa ylös könyten ei kuitenkaan houkutellut, vaikka kraateriin olisikin ollut mielenkiintoista kurkistaa.

Tasaisen South Craterin läpi tallustaminen toi tosiaankin elävästi mieleen elokuvien Mordororin ja kulkiessamme muistelimme kohtauksia todeten, että trilogia täytynee katsoa kotiin palatessa uudelleen, jotta voi verrata leffoja nyt matkalla näkemäänsä. Kasveja tai eläimiä ei käytännössä näkynyt juuri ollenkaan; muutama yksittäinen lintu ja ruohotupsuja siellä täällä.

Nousu ylös Red Craterille oli pakoitellen hyvinkin jyrkkä. Aiemmanlaista selkeää polkua ei ollut, ja pikkukivet ja löysä hiekka luistivat jalkojen alla. Juutuimme toviksi myös yhden pariskunnan taakse, kun rouva ei tahtonut päästä eteenpäin vaan kulki todella hitaasti välillä käsillä auttaen, eivätkä he ymmärtäneet laskea meitä ohitseen.

Red Craterin harjalla korkeutta oli liki 1900 metriä (1886m kartan mukaan) ja nousua oli tehty noin 700m sitten parkkipaikalta lähdön. Harjalta näki upeasti alhaalla siintäneet Emerald Lakes -järvet. Vulkaanisesta maasta irtoavat mineraalit ovat värjänneet lammet todella kirkkaan turkooseiksi. Uskomatonta näkyä tehostaa maasta nouseva rikinhajuinen savu. Hajusta huolimatta jäimme evästämään rinteeseen katsellen mielettömiä maisemia.

Laskeutuminen harjalta olikin helpommin sanottu kuin tehty. Rinne oli todella jyrkkä ja kompastuminen olisi pahimmillaan voinut aiheuttaa syöksymisen harjanteelta alas. Löysä hiekka ja sora vaikeuttivat matkantekoa ja maisemien katselun sai todellakin unohtaa – oli keskityttävä vain omiin jalkoihinsa. Vaikka muuten vaellusreitin vaaroista, kuten nopeasti vaihtuvasta säästä, oli varoiteltu paljon esitteissä ja paikankin päällä, ei tästä osuudesta mainittu mitään. Jäi mietityttämään, oliko onnettomuuksia sattunut.

Viimeinen nousu johti ylös Blue Lake -järvelle ja reitti kulki kraaterijärven reunamaa pitkin. Järvellä on tärkeä rooli maorikulttuurissa ja syöminen sen rannalla tai uiminen on ehdottomasti kielletty.

Ketetahi-mökki oli eräänlainen merkki loppumatkan alkamisesta. Pidimme mökillä lyhyen tauon. Lähistöllä oli Ketetahi Springs -kuumat lähteet, joista nousi rikinkatkuista höyryä. Lähteet ja lähialue ovat yksityisen säätiön omistuksessa eikä niitä voi mennä katsomaan.

Loppumatka oli noin 4km alamäkeä. Vähitellen kasvillisuus runsastui ja esimerkiksi kanervia alkoi näkyä noin 1450 metrin korkeudessa. Jokin valkoinen kellokukka sen sijaan kasvoi huomattavasti laajemmalla korkeusalueella. Alempana alkoi taas näkyä aloeveraa. Yhtäkkiä erään mutkan kohdalla kasvillisuus runsastui ja pensaat alkoivat olla enemmän puumaisia. Viimeinen 1-1,5 tuntia kuljettiin metsässä seuraillen välillä virtaa. Kovasti teki mieli mennä upottamaan jalat juoksevaan veteen.

Olimme perillä parkkipaikalla klo 14.15 eli vaelluksemme kesti taukoineen 6h 45min. Dave tuli sovitusti hakemaan meidät kolmelta ja puolen tunnin ajon jälkeen olimme takaisin leirintäalueella. Suihku teki todellakin terää ja hikiset ja pölyiset vaatteet menivät suoraan pesuun. Puolen tunnin pikaohjelma pesukoneessa tosin teki niistä lähinnä teennäisesti puhtaita: tahrat ja lika sen sijaan jäivät.

Koska leirintäalueen pikkukauppa ei myynyt alkoholia ja olimme olleet jo viikon reissussa täysin kuivin suin, otimme vastaanoton työntekijän vinkistä vaarin ja suunnistimme auringon painuessa mailleen paikallisen hotellin Skotelin baariin lyhyen kävelymatkan päähän. Baarin ikkunoista oli hieno näkymä alas laaksoon auringonlaskun värjätessä tienoon. Olut ja isohko lasi viiniä maksoivat ”kokonaista” 11 dollaria, joten elämys oli kaikin puolin loistava. Tyydyimme kuitenkin yksiin juomiin ja pimeyden tullen luikimme takaisin mökkiimme ja nukkumaan.



Copyright (c) Paul-Erik Törrönen unless explicitly mentioned otherwise

Masseter koirakoulu

Vempain Publishing System