Saapuminen Kampalaan

Saavuimme Entebbeen aamuyöllä, ja kuljettaja oli kentällä vastassa. Ajoimme noin tunnin läpi öisen kaupungin; ihmisiä oli yllättävän paljon liikkeellä kellonajasta huolimatta. Maisemasta oli vaikea sanoa mitään pimeyden vuoksi.

Perille päästyämme kävimme käytännössä suoraan nukkumaan; kello oli aamuneljä, ja olimme lähteneet kotoa kymmenen jälkeen edellisenä aamuna. Uni ei siltikään oikein tullut silmään, ja naapuruston kukot ja koirat alkoivatkin jo herättää ihmisiä uuteen päivään.

Hotelli sijaitsi mäellä Kampalassa, ja saamamme tiedon mukaan sieltä oli näkymä Viktoriajärvelle. Aamulla noustessamme pääsimmekin todistamaan kaunista maisemaa alas järvelle. Melko pikaisen aamiaisen jälkeen oppaamme Suleiman tuli hotellille tapaamaan meitä, ja lähdimme kaupunkikierrokselle Kampalaan. Vierailimme Gaddafi-moskeijassa, joka oli rakennettu sille paikalle, mistä Kampalan kaupunki oli aikanaan saanut alkunsa. Paikalla oli aikanaan lähestyssaarnaajien rakentama talo, joka nyt moskeijan myötä oli purettu ja rakennettu osittain samoista materiaaleista pienen matkan päähän moskeijan viereen. Moskeija sijaitsi mäellä, ja sen noin 60-metrisestä tornista näki hyvin yli kaupungin. Kaupungissa oli myös kaikki muutkin pääuskonnot hyvin edustettuina: protestanttisen, katolisen ja ortodoksisen kirkon lisäksi sieltä löytyi myös hindutemppeli (Ugandassa on melko voimakas intialainen vähemmistö, joka omistaa mm. Teeplantaaseja).

Moskeijakäynnin jälkeen vierailimme kansallisteatterin viereen pystytetyllä matkamuisto-torilla. Tuotteet olivat monissa kojuissa samoja, mutta hyvälaatuisen oloisia ja kauniita. Myynnissä oli pääosin eri puulajeista sekä puuvilasta tehtyjä koriste-esineitä, tauluja, paitoja, kasseja ja kankaita. Ostimme vähän tuliaisia.

Loppupäivän vietimme hotellilla lepäillen, tavaroita laukusta toiseen järjestellen ja illallista terassilla syöden. Tuuli yltyi illalla ja sää oli jopa hitusen viileä sortseissa ja t-paidassa istuksimiseen. Samaan aikaan Suomi kylpi helleaallossa.

Kohti Kibalea

Lähdimme aamukahdeksalta matkaan. Kampalassa tiet olivat melko huonokuntoisia. Niissä oli isohkoja kuoppia ja sade oli romahduttanut teiden reunoja kaventaen niitä entisestään. Liikenne tuntui kuitenkin aamuruuhkasta huolimatta sujuvalta ja jopa leppoisalta – etuilua tai kiilaamista ei näkynyt, vaan kaikki pelasivat samoilla säännöillä. Ylipäänsä ugandalainen mielenlaatu vaikuttaa rauhallisen letkeältä, ja se tuntui näkyvän kaikkialla. Oppaamme Suleiman ajoi jopa liiotellun rauhallisesti säästäen kuoppien kohdalla sekä turisteja että autoa. Kaupungin ulkopuolella tie muuttui hyväkuntoiseksi, kaksikaistaiseksi maantieksi. Autoja oli asutuskeskusten ulkopuolella liikkeellä vain vähän, ja ne vähät olivat joko kuorma-autoja lastattuina valtavalla tavaramäärällä ja niiden omistajilla, paikallisia takseja (pikkubusseja, joihin oli tungettu noin 15 henkeä kantamuksineen) tai turisteja kuljettavia maastureita. Moottoripyöriä näkyi enemmän, ja niidenkin kyytiin luonnollisesti mahtui jopa neljä aikuista kerrallaan. Paikalliset toki olivat suomalaisia pienempiä kooltaan, ja ylipainoisia ihmisiä ei matkan aikana nähty montakaan kertaa...

Maisema kaupungista ulös päästyämme oli ilahduttavan vehreä koko matkan; luonnonmetsää oli runsaasti, välissä toki asutusta ja peltoja sekä esim. banaanipuita. Pysähdyimme lounaalla Fort Portalissa. Ravintolassa oli seisova pöytä, josta vegaani löysi itselleen erilaisia kasviksia ja papuja sekä riisiä ja perunoita. Tarjolla oli myös paikallisia vihanneksia kuten maniokkia, jamssia ja bataattia. Kaksi ensimmäistä ei maistunut käytännössä miltään, mutta eipähän toki maistu meikäläinen perunakaan (joka muuten täällä tunnetaan nimellä “Irish potatoe” siten erottuen bataatista (“sweet potatoe”). Jälkiruuaksi tilasin kahvia, ja sainkin sitä sitten hieman enemmän kuin omaan tarpeeseen eli kokonaisen kannullisen...Vaikka kahvi on Ugandan kolmen suurimman vientituotteen joukossa, ei hyvän kahvin saaminen vaikuta kovin helpolta. Paikalliset juovat lähinnä teetä, ja miltei kaikki kahvi myydään Ugandasta ulkomaille raakapapuina. Useimmiten tarjottava tuntuu olevan instant-kahvia, ja vieläpä laihaa sellaista. Toivottavasti jostain löytyy vielä jauhettua kahvia kotiin vietäväksi!

Loppumatka lounaan jälkeen jatkui hitaammassa vauhdissa, sillä siirryimme hiekkatielle. Ajoimme pitkin maaseutua, ja tien molemmin puolin näkyi kyliä, peltoja ja banaanipuumetsiä sekä teeplantaaseja. Tee on kahvin ja puuvillan ohella Ugandan yleisimpiä vientiartikkeleja. Teeplantaasit olivat aiemmin valtion omistamia, mutta ne yksityistettiin ainakin Kibalen alueella jonkin aikaa sitten. Ilmeisen monet plantaasit ovat osuuskuntia, ja tee pakataan myyntiin asti paikanpäällä. Yksityistämisen myötä poimijoiden ansiot nousivat 50 shillingistä 73 shillinkiin kilolta, kun pääosin intialaiset plantaasinomistajat alkoivat kilpailla hyvästä työvoimasta nostamalla korvausta. Lopulta kilpalaulanta katkaistiin ja hinta vakioitui kaikkialla. Hyvä poimija poimii noin sata kiloa päivässä, mikä tarkoittaa alle kolmen dollarin päiväansiota (ugandalaisten keskiansio on ilmeisesti noin 100 dollaria/kk). Teenpoimintaa ei silti pidetä huonona työnä, sillä plantaasi tarjoaa yleensä asumisen sekä myös terveydenhuollon ja lapsien koulun ilman eri korvausta. Teeplantaaseilla työskentelee paljon vierastyövoimaa Kongosta ja Ruandasta. Saimme pikaisen esityksen ripeästä teenpoiminnasta, kun pysähdyimme yhden plantaasin kohdalla kuvaamaan kaunista maisemaa.

Pian tie jatkui metsä molemmin puolin, joten olimme saapuneet Kibalen luonnonpuistoon. Oliivipaviaaneja istui tienpientareilla, ja yksi uros oli sitä mieltä, että meidän olisi syytä jatkaa pikaisesti matkaa. Paviaaneista on paikallisille asukkaille melko paljon kiusaa, kun ne (ja muutkin apinat) tuhoavat satoa. Kibalen alueella paikallistason projekti huolehti mm. siitä, että projektirahastosta voitiin maksaa korvauksia viljelijöille, joiden satoa apinat tai luonnonmullistukset olivat tuhonneet. Lisäksi eläimiä pyrittiin pitämään pois asutuksesta kaivamalla ojia viljelypalstojen ja kylien ympärille, jotta norsut eivät tule tiluksille. Apinoita puolestaan häädetään pysymään metsän puolella vartioimalla viljelyksiä ja säikyttäen eläimet esimerkiksi kovaäänisellä huudolla pois.

Saavuimme majapaikkaamme Chimp's Nest -lodgeen hieman luonnonsuojelualueen ulkopuolelle myöhään iltapäivällä. Saimme tervetulojuomat ja viileät, kosteat pyyhkeet, jotka olivat pölyisen lopputaipaleen vuoksi hyvinkin tarpeen. Päärakennuksen molemmin puolin oli suuret puut, joissa oli valtavasti kehrääjälinnun pesiä. Pääskyset pyörivät avoimessa tilassa ja yhdelläkin oli pesä baaritiskin seinän nurkassa. Esittelypuheen jälkeen pääsimme mökkiimme. Mökit olivat erillään päärakennuksesta niin, että metsä alkoi melkeinpä terassilta. Kylpyhuone oli mökin ulkopuolella taivasalla; lämmin vesi hoitui polttamalla puuta. Auringonlaskun jälkeen alueella sai liikkua ainoastaan henkilökunnan edustajan kanssa, koska norsut ja muutkin eläimet liikkuivat etenkin pimeällä.

Sovimme illallisemme kahdeksaksi, mutta kukaan ei tullut noutamaan meitä mökiltämme. Päädyimme köpsöttelemään päätalolle kännykän haaleassa valossa, kun taskulamppuihin ei ollut pattereita. Illallinen, porkkanakeitto ja kasviscurry maistuivat hyvin, vaikka vegaanisen ruuan järjestyminen ei alkuun tuntunut sujuvan ihan kitkatta. Kävimme yöpuulle varhain, mutta uni oli katkonaista oudon ympäristön ja viidakosta kaikuvien äänien vuoksi.

Simpansseja

Lähdimme aamukahdeksalta luonnonpuistoon. Lyhyen yleisbriiffin jälkeen meidät osallistujat jaettiin muutamien henkilöiden ryhmiin. Ryhmässä oli aina maksimissaan kuusi henkilöä, ja jokaisella ryhmällä oli oma aseistettu puistonvartija oppaanaan. Meidän ryhmässämme oli meidän kahden lisäksi vain yksi amerikkalaismies. Oppaamme Boscon lisäksi mukanamme kulki myös puistonvartijaharjoittelija.

Suleiman ajoi meidät vähän matkan päähän metsätielle, josta lähdimme sitten kävelemään metsään simpansseja etsimään. Kibalessa elää neljä simpanssilaumaa, joissa jokaisessa on noin 100-150 yksilöä. Kaksi ryhmää on tutkimuskäytössä (ilm. Indianan yliopisto?), yhtä turistit pääsevät katsomaan ja yhtä ryhmää totutetaan ihmisiin niin, että sitäkin voitaisiin myöhemmin hyödyntää. Totuttaminen on tähän mennessä kestänyt nelisen vuotta, eikä prosessissa olla ilmeisesti kovin pitkällä. Luonnonpuisto tarjoaa turisteille päivittäin kahteen otteeseen näitä simpanssiretkiä, joissa ollaan maksimissaan tunnin verran apinoiden lähellä. Retket toteutetaan järkevästi niin, että eläimet eivät stressaannu. Lisäksi pyritään minimoimaan sairauksien tarttuminen pitämällä etäisyys ihmisten ja eläinten välillä riittävän pitkänä. Retkiä on tehty jo 20 vuoden ajan. Puistolla on pelkästään noin 14 opasta turistiretkiä varten, ja kaiken kaikkiaan oppaita on noin 70. Joukossa on jopa muutama nainenkin.

Emme olleet kulkeneet ehkä kuin kymmenisen minuuttia, kun näimme ensimmäisen simpanssin. Se istuskeli maassa puun juurella. Se oli lauman “kakkosuros”, ja helposti erottuva yksilö: sillä oli vasemman käden etusormi jäykistynyt jonkun tapaturman vuoksi, joten sormi sojotti syyttävän oloisesti pystyssä. Apina oli nimetty tämän mukaan “Heristelijäksi” tms, mutta valitettavasti alkuperäiskielinen nimi ei jäänyt riittävän hyvin mieleen. Sillä oli myös toinen silmä ilmeisesti sokea, sekin tapaturmaisesti. Opas sanoi tuntevansa noin 60 prosenttia apinoista ulkonäöltä. Suurin osa tunnistettavista oli uroksia, koska naaraat olivat arempia eivätkä pysyneet näkyvillä niin paljoa.

Seurasimme apinaa olettaen, että se johdattaa meidät muun lauman luo, ja niin lopulta kävikin. Käytännössä reilusta parista metsässä viettämästämme tunnista ei ollut montaakaan hetkeä, ettemme nähneet simpansseja. Ison osan ajasta ne olivat jopa maassa kävellen, hengaillen tai esim. toisiaan sukien. Näimme myös yhden simpanssin tekevän pesän puuhun päivätorkkujaan varten. Koko ajan opas kertoi simpanssien käyttäytymisestä, mitä mikäkin ääni tai ääntely tarkoittaa jne.

Simpanssiretkien pitkästä historiasta huolimatta asiaa olisi matkailijoiden kannalta voinut hioa vielä kunnon länsimaisella tuotteistamisella. Paikalla oli pieni matkamuistomyymälä, joka myi käytännössä samoja tuotteita kuin kaikki aikaisemmatkin myymälät. Mitään erityisiä simpansseihin liittyviä tuotteita, kuten vaikkapa t-paitoja, esitteitä, kirjoja tms ei ollut kaupan. Retkistä tai eläimistä ei muutenkaan ollut saatavilla kirjallista materiaalia. Simpanssien jäljityslupa maksaa 150 dollaria, joten voisi kuvitella, että ihmisille, jotka ovat valmiita maksamaan retkestä sen verran, olisi helppo myydä kaikenlaista lisääkin.

Lounasaikaan istuksimme lodgen terassilla, ja juttelimme erään yksinmatkustavan naisen kanssa. Hän kertoi olevansa Perusta, ja oli ollut Ugandassa työhön liittyvässä kongressissa päättäen samalla pitää vähän lomaa. Keskustelimme mm. marsujen ja perunoiden kasvatuksesta.

Iltapäivällä Suleiman ajoi meidät kylään vähän matkan päähän lodgesta. Lähdimme ohjatulle kävelyretkelle tutustumaan suoalueeseen ja sen eläimistöön. Tällaiset “communal walk” -retket vaikuttavat melko yleisiltä matkailijoiden suosimilla alueilla Ugandassa. Opas on paikallinen, ja hän kertoo kävelyn aikana alueesta, sen elinkeinoista, luonnonsuojelusta, kyläläisten elämästä jne. Retkestä saadut tuotot käytetään alueen hyvinvoinnin kehittämiseen. Retkiä oli tehty jotakuinkin samat 20 vuotta kuin mitä Kibalessa on ollut simpanssien jäljitystä; näimme suoretkellä melkein kaikki samat turistit, jotka olimme nähneet aamupäivällä simpanssimetsällä.

Opas Julian oli erittäin hyvä työssään ja osoitteli meille lukuisia apinoita ja lintuja. Samalla näimme paikallisia peltotöissään, lapsia ja nuoria tulosssa koulusta jne. Suoalueen läpi oli rakennettu eräänlaiset pitkospuut, joita kyläläisetkin käyttivät oikoreittinään. Törmäsimme metsässä myös isoon ryhmään paikallisia nuoria, jotka olivat ilmeisesti tutustumassa alueeseen osana yliopisto-opintojaan. Nuoret ovat selkeästi samanlaisia joka paikassa: laitettuja, huolella pukeutuneita, kovaäänisiä.... Omituinen yksityiskohta oli, että yksi poika kiitti toista valokuvan ottamisesta sanomalla “tusen tack”!

Reilun parin tunnin retki päättyi lähtöpisteeseen, jossa oli kyläläisten käsityötuotteiden myymälä. Kylän naiset olivat valmistaneet erilaisia koriste-esineitä, kulhoja ja koruja, ja jokainen tuote oli merkitty tekijän nimellä. Kerran viikossa naiset käyvät keräämässä oman provisionsa myydyistä tuotteista. 50 prosenttia myynnistä tilitettiin suoraan alueen koululle. Ostimme ison kankaasta tehdyn pehmokirahvin.

Illalla istuksimme jälleen vähän aikaa lodgen terassilla ennen illallista. Huomasimme yllätykseksemme, että siellä oli wifi, joten samalla sai sitten päivitettyä kuulumiset kotiin. Lodgessa yöpyi samanaikaisesti isompi ryhmä miehiä, jotka eivät käytökseltään vaikuttaneet tavallisilta turisteilta. Juttelimme heidän kanssaan ja he kertoivat olevansa kuvausryhmä, joka tekee luontodokumenttia Kibalessa simpansseista ja eräästä muurahaislajista. Ryhmän tuottaja oli uusi-seelantilainen heppu, ja osa porukasta oli ilmeisesti Australiasta.

Isoja eläimiä

Nyt uni tulikin hyvin, kun oli jo ehtinyt tottua kaskaiden siritykseen, apinoiden huuteluun ja kaikkiin muihin yöllisiin ääniin. Lähdimme aamulla ajamaan kohti Queen Elizabethin luonnonsuojelualuetta. QE on Ugandan toiseksi suurin puisto, melkein 2000 neliökilometria. Se on monipuolinen puisto, jossa on niin savannia, metsäalueita, vettä kuin soitakin. QE on Lake Albertin ja Edvardin ympärillä, ja Kazinga-kanava yhdistää järvet. QE:n alueella on mm. puhveleita, erilaisia antilooppeja, norsuja, leijonia, virtahepoja, pahkasikoja jne.

Noin tunnin ajomatkan jälkeen pysähdyimme eräällä lodgella, josta lähdimme tekemään taas communal walk -tyyppisen ohjatun kävelyretken. Oppaamme oli jälleen paikallinen, joka osasi kertoa alueen elinkeinoista, savimajan rakentamisesta ja monesta muusta. Reitti kiemurteli peltojen viertä ja kiersi järven, joka oli muodostunut aikanaan tulivuoren kraateriin. Kävelimme paikoin maantietä pitkin, ja pölyä riitti. Vierailumme aikana Ugandassa oli kuiva kausi, ja edellinen sade oli useimmissa paikoissa tullut liki kaksi kuukautta aikaisemmin!

Jäimme lodgeen lounaalle. Muita asiakkaita ei näkynyt. Maaseudun läpi ajaessamme näimme paljon miehiä kärräämässä valtavia banaaniterttusatseja polkupyörillä lähimpiin kyliin ja kaupunkeihin myytäväksi. Lapset juoksivat kohti autoa huutaen yhdestä suusta “how are you”; heitä tuntui kaivautuvan ulos pusikoista ja kantojen alta, koska vaikka ketään ei olisi näkynyt, kuului aina jostain kuitenkin tuo huuto. Sanoinkin tuntevani itseni Englannin kuningattareksi, kun piti koko ajan vilkuttaa autosta. Aikuiset pääosin pysähtyivät katsomaan ohikulkijoita, mutta eivät sen enempää reagoineet ilmeillä tai eleillä. Silmiinpistävää ihmisiä katsellessa on, että aivan köyhimpiä lukuunottamatta varsinkin naiset ovat aina pukeutuneet kauniisti, ja vaatteet ovat ehjiä ja puhtaita. Etenkin kaupungeissa naisten hiukset ovat laitettu kauniisti ja ulkonäköön on selkeästi käytetty aikaa ja vaivaa. Kirkkoon mennessään monilla oli päällään jopa satiinisia iltapuvun näköisiä luomuksia, ja korolliset kengät jalassa – vaikka matkaa kirkolle saattoi olla kävellen pölyistä maantienlaitaa useita kilometrejä.

Tie QE:iin oli hyvää suoraa ja tasaista asfalttitietä, joten matka taittui sujuvasti. Maisema muuttui vähitellen ensin savanniksi ja sitten kaupunkimaisemmaksi. Akaasiapuut kukkivat, ja niiden tuoksu kantoi ihanasti autoon asti. Yleensä Afrikka tuntuu haisevan palaneelle: roskat poltetaan, metsää ja ruohoalueita kasketaan, ruokaa paistetaan avotulella... Kasesen kaupungin jälkeen olimmekin jo luonnonpuiston alueella. Autoja näkyi nytkin matkalla aika vähän.

Koska iltapäivä oli jo pitkällä, ajoimme suoraan puistoon etsimään eläimiä. Näimme isoja antilooppeja (waterbuck), villisikoja, harvinaisia pitkäkarvaisen näköisiä metsäsikoja (gian forest hog), vesipuhveleita, erilaisia lintuja ja leijonan. Suleiman yritti osoitella meille kaukana käyskennelleitä norsuja, mutta emme niitä nähneet. Vierailimme myös puiston alueella olevalla järvellä, josta kerätään suolaa. Paikalla oli matkamuistomyymälöitä, ja otimme sieltä samalla kyytiin paikallisen naisen, jolla oli 5kk vanha vauva mukanaan, ja annoimme heille kyydin lähikylään.

Saavuimme lodgeen kuuden maissa, kun aurinko alkoi jo pian laskea. Bush lodge oli Kazenga-kanavan rantatörmän päällä. Majoituimme suureen safaritelttaan, jonka taakse oli rakennettu aidalla rajattu suihkualue. Sisällä teltassa oli huussityyppinen vessa. Koska ilmasto oli niin lämmin, ei suihkuvettä lämmitetty erikseen, vaan se lämpeni auringonpaisteessa säiliössään. Näinollen paras suihkussakäyntiaika oli keskellä päivää tai alkuillasta, kun vesi ei ollut vielä ehtinyt jäähtyä.

Kävimme kävelemässä alueella vielä ennen pimeän tuloa, ja muutaman teltan ohi kuljettuamme alhaalla rantatörmällä näkyikin juovia norsuja sekä jokunen virtahepo parkissa rantavedessä. Hippojen huudot kaikuivat etenkin pimeällä pitkin kanavaa. Nyt tuntui ihan selvältä, mistä suomen sana “virtahepo” on saanut alkunsa – ääntely tosiaan muistuttaa hevosen hirnuntaa. Yksi aloittaa, ja jokainen vuorollaan huikkaa omansa, kuin nimenhuudossa konsanaan. Tähän vielä yhdistäen kaskaat, leijonat, hyeenat ja norsut, oli aikamoinen konsertti kasassa.

Uutinen vegaaniudestamme oli kiirinyt edellämme, ja henkilökunta kyseli vielä tarkentavia kysymyksiä ruokavaliomme suhteen. Kolmen ruokalajin illallinen katettiin ulos öljylamppujen valoon. Pääruokana oli jälleen kerran kasviscurrya riisin kera, ja jälkiruokana hedelmiä. Henkilökunta oli selvästi edellistä paikkaa palveluintoisempaa, ja huolehti tehokkaasti meistä sekä ruoka-aikoina että niiden ulkopuolella. Itse kokkikin tuli kerran jututtamaan meitä. Vegaaniuden keskeinen ajatus ei oikein tuntunut aukeavan kenellekään, sillä saimme edelleen kysymyksiä siitä, että syömmekö esimerkiksi maissijauhoja tai kookosta. Voista kieltäydyttyämme aamiaisella kävi kahdesti niin, että emme sitten alkuun saaneet mitään levitetteitä.

Kohtuullisesti nukutun yön jälkeen heräsimme vielä pimeän aikaan ennen kuutta, ja joimme terasille kannetut aamukahvit ja -teet. Puoli seitsemän lähdimme taas kohti puistoaluetta, ja poimimme matkalla mukaan puistonvartija Benin. Aamuajon kohokohta oli useiden leijonien näkeminen. Päinvastoin kuin Keniassa, ei Ugandassa puistoissa saa ajaa muuten kuin teillä. Tällöin voi helposti käydä niin, että eläimet jäävät nähtäväksi aika kaukaa. Leijonien kanssa meillä kuitenkin kävi hyvä onni, ja ne olivat todella lähellä. Valitettavasti tässäkin ihmisten tyhmyys ja itsekkyys pääsee helposti vallalle; edellisenä päivänä näimme puistossa, kun yksi jeeppi ajoi pitkin maastoa aivan kivellä makaavan leijonan viereen. Aamuajon aikana näimme myös kahdesti ihmisen poistuvan autosta ulos, mikä luonnollisesti on myös kiellettyä. Sakko off road -ajosta on 150 dollaria, ja kuten Benin kanssa puhuimme, se on aivan liian vähän. Suosittelimme panemaan siihen nollan perään.

Palasimme lodgeen aamiaiselle. Pari tuntia chillailtuamme lähdimme ajamaan toiseen suuntaan puistoa, josta lähdimme kanavaristeilylle katsomaan eläimiä järveltä käsin. Noin 40-paikkainen vene oli melkein täynnä, ja suurin osa osallistujista oli nuoria amerikkalaistyttöjä. Jäi vähän epäselväksi miksi he olivat ylipäänsä tulleet sinne, koska ainakin kaksi nukkui valtaosan risteilystä eikä kovin montaa asia tuntunut kauheasti kiinnostavan. Takanamme istui kaksi ruotsalaista, jotka ilmeisesti kärsivät kohtuullisesta matkaväsymyksestä hekin – tosin heillä se purkautui lähinnä hyperaktiivisuutena ja hysteriana, mikä antoi mukavan taustaraidan ottamilleni videoille...

Kuivan kauden takia savannialueet olivat erittäin kuivia ja eläimiä tarjolla muuta aikaa vähemmän. Sen sijaan veden äärellä eläimistä ei ollut pulaa, päinvastoin! Opas ei meinannut ehtiä listata näkemiään lajeja, kun nisäkkäitä ja lintuja oli törmä täynnänsä. Näimme mm. erilaisia kalastajia, haikaroita, pelikaaneja ja hanhia. Norsuja oli paljon, virtahepoja jopa parinkymmenen yksilön laumoissa jne. Veneeseen kävi miellyttävä tuuli, joten sääkään ei ollut tukalan kuuma.

Pitkä ajomatka

Seuraavana aamuna lähimme kahdeksalta matkaan, koska Bwindiin gorilloja katsomaan oli pitkä ajo. Kartalta katsoen reitti ei näyttänyt pitkältä, joten ihmettelimme hieman matkakuvauksessa annettua 8-9 tunnin ajomatkaa. Saavuimme Kabalen kaupunkiin Ugandan eteläosaan, aivan Ruandan rajan lähelle, yhden maissa. Pidimme tunnin tauon. Ajattelimme tauon riittävän ruhtinaallisesti ruokailuun, mutta tilattuamme annokset ranskalaisia jouduimme odottelemaan niitä melkein 40 minuuttia... Viestinnässä oli myös tapahtunut jonkinmoinen virhe, ja saimme vain yhden annoksen perunoita. Kerkesimme kuitenkin vielä rynnätä läheiseen kauppaan ostamaan pattereita ja kahvia. Sain vihdoin hankittua paketin ugandalaista kahvia kotiinvietäväksi. Paketti oli 250 grammainen ja Rwenzori-vuorilla kasvatettu, Ugandassa pakattua kahvia. Se oli ilmeisesti ulkomaankauppaan tarkoitettua, Reilun kaupan kahvin tyyppistä, ja maksoi nelisen euroa... Totesin, että sillä hinnalla lienee turhaa ostaa enempää...

Katsoimme ruokaa odotellessamme, että matkaa olisi enää ihan vähän jäljellä. Kysyin Suleimanilta lähtiessämme liikkeelle, että kauanko loppumatka kestäisi. “Kolme tuntia”, hän sanoi. Olimme vähän ihmeissämme.

Pian kaupungista lähdettyämme käännyimme pois päätieltä. Maisema oli jo nopeasti QE:sta lähdettyämme muuttunut kumpuilevaksi, vuoristoiseksi. Luulin, että käännyimme pienelle hiekkatielle pysähtyäksemme ottamaan muutaman maisemakuvan, mutta ei – tämä oli tosiaan se tie, mitä aikomuksemme oli jatkaa perille asti! Suomessa surkeinkaan mökkitie tuskin olisi yhtä huonossa kunnossa kuin tämä. Tie oli hyvin kapea, kiemurteli vuorenrinnettä pudotus toisella puolellaan. Hiekka pöllysi, sadekausi oli kaivanut tiehen isoja ohia, irtokiviä kolisi siellä täällä. Etenimme nelivedosta huolimatta 20-30 kilometrin tuntivauhtia. Muutama moottoripyörä näkyi matkan aikana, mutta ei muita ajoneuvoja. Sen sijaan ihmisiä oli joka paikassa: myöhemmin kuulimme, että alue on yksi Ugandan tiheimmin asuttuja (200-300 as/km2). Valtaosa maasta oli viljeltyä, ja pellot olivat aika huimasti sijoitettuja vuorenrinteillä. Kylien läpi ajaessa vaikutti, että alue on kuitenkin köyhää.

Suleiman pysäköi auton pölyiselle levennykselle tienviereen parin muun auton viereen, ja ilmoitti meidän olevan perillä. Nkuringo lodge oli alhaalla järvenrannassa, mutta aivan perille ei päässyt kuin jalkaisin. Ryhmä paikallisia poikia odotteli kantajanhommia ja vanhimman etuoikeudella isoin poika heitti matkalaukkumme päänsä päälle, ja lähti kävelemään alamäkeen. Perillä tapasimme omistajat, alunperin hollantilaisen pariskunnan, jotka olivat asuneet Afrikassa jo pitkään. Lodgen he olivat ostaneet muutama kuukausi aiemmin. Myöhemmin kävi ilmi, että heidän poikansa omisti Matoke-matkatoimiston, joka oli operaattorimme Ugandan-matkallamme.

Majoituimme suureen safaritelttaan, josta oli näkymä Lake Mutandalle. Yleisnäkymä tuntui jotenkin epäuskottavalle ajatellen Afrikkaa: kumpuilevia mäkiä, jotka olivat kauttaaltaan kuin tilkkutäkkejä viljelyalan vuoksi, sinistä vettä, taustalla muutama isompi vuori... Kuten aina ja kaikkialla, kantoivat vuohien, lehmien, kukkojen ja ihmisten äänet sieltä ja täältä. Viheltelevä ja lauluskeleva kalastaja meloi perinteisellä kanootillaan järvellä, linnut huutelivat rantapuista. Sää ei ollut lainkaan kuuma, vaan tuuli oli jokseenkin navakka – pitäen hyttyset mukavasti poissa.

Pimeän tullen lähdimme päärakennukseen illalliselle, ja tällä kertaa vegaanius ei ollut aiheuttanut kokille ainakaan sanottavasti päänvaivaa, ehkä korkeintaan miellyttävän haasteen. Purjo-perunakeittoa, tortilla paputäytteellä ja kokonaisilla avokadoilla sekä aivan mykistävän hyvä banaanikakku viinin kera kruunasivat päivän täydellisesti. Hipsimme tyytyväisinä täysin vatsoin nukkumaan, sillä aamuherätys olisi hyytävän aikainen. Vielä ennen petiin menoa piti vähän äänittää ympärillä kuuluvia ääniä, sillä sammakot kuulostivat aivan siltä kuin joku olisi soittanut ksylofonia.

Gorilloja!

Aamuherätys oli riemukkaasti viiden pintaan, jotta ehdimme syödä kunnon aamuaisen ennen rämpimistä puoli seitsemäksi autolle. Tällä kertaa lodgen omistajan oma kahvi-innostus oli tuonut vierailijoillekin etuna sen, että aamiaisella tarjottiin varmaankin maan parasta kahvia.

Ajoimme hiljalleen valkenevassa aamussa kohti Nkuringon gorilloja. Edellisenä iltana lodgen terassilta näkemäni kuorma-auto merikontteineen oli juuttunut tielle joko rikkoontumisen tai yksinkertaisesti päivänvalon loppumisen vuoksi. Vaikka tie oli kapeaakin kapeampi, mahduimme Hiacella juuri ja juuri turvallisesti kuorma-auton ohi. Suleiman veikkasi, että kuorma-auto oli viemässä rakennustarvikkeita läheiselle hotellityömaalle.

Saavuimme puistonvartijoiden talolle noin klo 7.45. Paikalle valui vähitellen loputkin ryhmästämme: kaksi hollantilaista miestä sekä britti-isä kahden nuoren aikuisen lapsensa kanssa. Ilmeisesti kahdeksaskin henkilö oli buukannut paikan, mutta häntä ei koskaan näkynyt. Esittelimme itsemme lyhyesti, ja sitten vanhempi puistonvartija aloitti karismaattisen esityksensä gorilloista ja päivän oletetusta kulusta. Oli hieman jännittävää miettiä, miten pitkään joutuisimme tarpomaan viidakossa: edellisenä iltana illallisella istuessamme lodgeen saapui yksi gorillaretkellä ollut ryhmä vasta iltayhdeksän maissa!

Puistonvartijat käyvät aamuvarhaisella metsässä etsimässä gorilloja, ja viestivät sitten havaintonsa pääpaikoille. Näiden tietojen avulla päätetään, mistä retket aloitetaan – lähdetäänkö suoraan kävelemään, vai ajetaanko esimerkiksi kauemmaksi autolla, ja jalkaudutaan vasta sitten. Bwindin suojelualueella elää noin puolet maailman luonnonvaraisista gorilloista, eli noin 450 yksilöä. Suurin piirtein saman verran gorilloja on Virungan tulivuorialueella, jotka ovat Ugandan, Ruandan ja Kongon rajalla. Tälle alueelle tehdään myös retkiä Ruandan puolelta. Jostain syystä Ruandan jäljityslupa on huomattavasti kalliimpi kuin Ugandan (750$ vs. 500$). Meille myös kerrottiin, että siinä missä Ugandassa jäljitysluvasta 20% menee suoraan lähialueen asukkaiden hyvinvoinnin kehittämiseen, on Ruandassa tämä osuus vain 5%. Bwindin alueen gorilloista 13 ryhmää on tottunut ihmisiin, ja noin 10 ryhmän alueelle tehdään päivittäinen jäljitysretki. Retkellä gorillojen kanssa ollaan maksimissaan tunti, jotta ne eivät stressaannu liikaa ja saavat rauhassa hoitaa omat asiansa, kuten esimerkiksi hankkia riittävästi ravintoa.

Koska Bwindin alueen asukastiheys on niin suuri, on metsän ja gorillojen säilyttämisen ja ihmisten ruuanhankinnan välillä jokseenkin jatkuva alttius konflikteille. Retkiä on tehty 90-luvun alkupuolelta lähtien. Nyttemmin tilanne on saatu tasoittumaan melko hyvin, kun paikalliset on saatu ymmärtämään gorillojen tärkeys sekä ekoturismin että myös itseisarvonsa vuoksi. Lähikylien asukkaat myyvät käsitöitä ja muita matkamuistoja turisteille, työskentelevät majoituspaikoissa jne. Kyläläisillä on myös kiertävät vuorot toimia kantajina turisteiden repuille retken aikana. Koska päivä voi olla todella pitkä ja ilma on kuuma, on esimerkiksi vettä kannettava mukana reilusti. Kulku on pääosin jyrkkää ylä- tai alamäkeä, joten mitä vähemmän ylimääräistä taakkaa turistilla on, sen paremmin hän selviää. Kantajille kehoitettiin maksamaan noin 15 dollaria, mikä on aikamoinen lisä normaaliin kuukausituloon. Meidän retkellämme yksi kantajista oli nainen. Kantajien ja oppaiden lisäksi meillä oli myös mukanamme kaksi puistonvartijaa AK-47 -rynkkyjen kanssa.

Onni on taas myötä

Lähdimme yhdeksän maissa kävellen. Minä ja brittityttö Helen olimme etunenässä, koska naisina olimme hitaimpia joukosta. Etenimme alamäkeen kohtuullisen rivakalla vauhdilla, ja oli keskityttävä liikkumiseen, että pysyi pystyssä. Polku kiemurteli viljeysmaan poikki ohittaen pari pientä mökkiä resuisine ja likaisine lapsineen. Toisessa pihassa oli myös koira, joka ei vaivautunut edes korvaansa lotkauttamaan retkueemme marssiessa sen pihan läpi.

Jatkoimme yhä alaspäin ja siirryimme viljelymaalta eräänlaiselle puskurialueelle ennen varsinaista metsää. Metsästä meitä vastaan tuli pari puistonvartijaa, jotka olivat olleet kartoittamassa gorillojen olinpaikkaa sinä aamuna. Meitä kehoitettiin kaivamaan kamerat laukuista ja lähdimme ilman kantajia jatkamaan metsään. Hämmästyksemme oli aikamoinen, kun huomasimme, että ensimmäiset gorillat olivat heti siinä, vain muutaman metrin päässä metsänreunasta! Kolme yksilöä istui puissa ruokailemassa, eivätkä varsinaisesti kiinnittäneet meihin sen kummempaa huomiota. Olimme kulkeneet alle 45 minuutin matkan!

Liikuimme gorillojen perässä pienellä alueella. Puistonvartijat hakkasivat macheteillaan kasvillisuutta pois niin että saimme mahdollisimman esteettömän näkymän. Välillä istuimme ryhmänä katselemaan jotakin yksilöä, välillä kävelimme jonossa vähän kauemmaksi toisen yksilön luo ja vaihdoimme vuoroja, jotta jokainen pääsi kuvaamaan ja katselemaan. Ohje-etäisyys ihmisten ja gorillojen välillä oli 7m, mutta käytännössä etäisyys oli ajoittain ehkä vain kolmisen metriä.

Näimme ehkä noin kahdeksan eri yksilöä: nuorimmat olivat ehkä muutaman vuoden ikäisiä. Sitten oli pari-kolme aikuista naarasta, ja kaksi harmaaselkäistä urosta. Toinen uroksista oli lauman vanha (nyt noin 40-vuotias) johtaja, ja toinen sen poika, nykyinen johtaja. Gorillat eivät todellakaan olleet millänsäkään meistä ihmisistä. Vanha uros istuksi pitkän aikaa kuin esiintyen meille, ja kaivoi hartaasti nenäänsä tutkaillen löydöksiään ennen kuin pani ne suuhunsa. Erona simpansseihin oli mielenkiintoista huomata, että siinä missä simpanssit pitävät kovaa mekkalaa ja ääntelevät todella paljon, eivät gorillat sanoneet juuri mitään. Johtajauros taisi kahdesti vähän urahdella ja murahdella, mutta äänenvoimakkuudeltaan nämäkään eivät olleet kuin murto-osan simpanssien kirkunasta.

Oli todellinen onni, että gorillat olivat näin helposti saavutettavissa. Metsämaasto oli äärimmäisen vaikeakulkuista: alue oli todella jyrkkää, ja liikkuminen pystysuoran kaltaisella alustalla oli hyvin vaikeaa. Jalat takertuivat liaanien alle, vaatteet jäivät kiinni piikikkäisiin puihin ja oksiin, mistään ei oikein saanut kädellä tukea.

Noin tunnin jälkeen jatkoimme matkaamme ja pulpahdimme ulos metsästä vähän toisesta kohtaa. Aloimme kivuta vaivalloisesti takaisin ylös. Poltsin kameran gps:n mukaan korkeuseroa reitillämme oli noin 600 metriä, joten kapuamista oli edessä kohtuullisen paljon... Aurinko paistoi jo aika korkealta, ja koska ilmanala oli jo muutenkin aika korkea, tuntui kulkeminen vaikealta. Hiki valui koko ajan, vaatteet tarttuivat ihoon ja taukoja piti saada vähän väliä. Reilun tunnin kipuamisen jälkeen pidimme ruokatauon, jonka jälkeen loppumatka ei enää ollutkaan muuta kuin melko tasaista kulkua. Perillä saimme todistukset suorituksestamme, otimme ryhmäkuvan ja ostimme vielä parit t-paidat ennen lähtöämme takaisin lodgelle. Lähdimme ajamaan takaisin majapaikkaan yhdeltä, joten meillä oli todellakin historiallisen nopea gorillanjäljitysretki!

Perillä lodgella syöksyimme suihkuun, ja siirryimme sitten terassille syömään päivältä melkein koskemattomaksi jääneet eväät. Kuumassa hikisenä ei maistunut muu kuin vesi, joten nyt oli hyvä ottaa kahvi ja olut ja tehdä selvää eväistä. Meille oli pakattu eväsleiviksi pelkkää paahdettua paahtoleipää ilman mitään levitettä, joten pyysimme sitten keittiöstä marmeladipurkin, ja nautimme lounaamme. Tuuli oli melko navakka jälleen ja aurinko ei oikein osunut terassille, joten syömisen jälkeen oli aiheellista mennä sisälle lämmittelemään...

Chillailua

Heräsimme aamulla yllättävän vähän kipeytynein lihaksin, ja söimme suuren aamiaisen. Suleiman päätti ajaakin toista reittiä seuraavaan majapaikkaan, sillä Poltsi innostui ajatuksesta nähdä miltä Suleimanin mielestä hankalampikulkuinen tie olisi. Alkumatkan tunti taittui taas hitaasti rynkyttäen pitkin pölyistä ja kuhmuraista vuoristopolkua, minkä jälkeen pääsimme taas sivistyksen pariin ja asfaltille. Noin kolmen tunnin ajon jälkeen pysähdyimme Lake Bunyonyj'n rantaan. Nousimme veneeseen ja ajoimme vajaan puolen tunnin matkan järven toiselle rannalle. Aurinko oli pilvessä ja veneen liikkuessa viima oli aika kova, joten matkalla ehti tulla kylmä ihan kohtuullisesti.

Kävi ilmi, että olimme saaren ainoat vieraat, joten saimme valita meille varatun safariteltan ja ison mökin väliltä. Valitsimme kolmen huoneen mökin. Ruokailuja lukuunottamatta päivä meni melkeinpä kokonaan mökissä kököttäen, mitä nyt teimme noin 15 minuutin kävelyn saaren ympäri. Hyttysten määrä rannan lähettyvillä oli jokseenkin järkyttävä; ne olivat suomalaisia serkkujaan pienempiä, mutta niitä oli pallomaisissa parvissa odottamassa viatonta ohikulkijaa. Sää oli kolea ja sisällä mökissä oli vieläpä koleampaa. Mukaan ottamani lämpökerrasto oli hyvässä tallessa toisessa matkalaukussa Hiacen perässä... Yöksi saimme sänkyyn kuumavesipullot, ja niiden sekä kahden peiton ja villasukkien yhteisvaikutuksella kylmä pysyi mainiosti poissa.

Jostain syystä saarella meitä vastaan pompahteli pari kertaa valko-mustakirjava lemmikkikani. Se pupelsi tyytyväisenä päärakennuksen viereisiä nurmikoita. Yritimme kysyä tarjoilijalta, mikä kanin tarina oli, mutta emme oikein päässeet puusta pitkälle kieliongelmien vuoksi.

Aamiaisen jälkeen teimme noin kolmen tunnin veneretken järvellä. Kiersimme muutaman saaren. Alueella oli aiemmin vaikuttanut skotti, Leonard Sharp, joka oli sekä tehnyt lähetystyötä että toiminut lääkärinä. Yksi saarista oli edelleen nimetty hänen mukaansa, ja toiselle saarelle oli perustettu uusi klinikka, joka myös kantoi hänen nimeään. Hän oli tehnyt aikanaan paljon työtä mm. erilaisten sairauksien ennaltaehkäisemisen puolesta. Kiersimme myös saaren, jolle oli tuotu joitakin antilooppeja ja aaseja (!) ilmeisesti turistinähtävyydeksi. Näimme joitain yksilöitä veneestä käsin emmekä jaksaneet innostua maihinnoususta.

Kävimme toisella saarella maissa, ja joimme siellä ravintolassa Mirindat eli paikalliset vadelmalimut (jostain syystä ugandalaiset nimittävät juomaa jääteeksi, vaikka siinä on hiilihappoa). Siellä oli myös paikallisten naisten käsitöitä myytävinä samaan tapaan kuin Kibalessa oli ollut. Ostimme tuliaisia ja jotain myös omaan käyttöön. Tuotteet olivat hyvin tehtyjä, kauniita ja halpoja, ja niitä olisi mieluusti ostanut enemmänkin. Yritin kuitenkin pitää mielessä, että turhaa tavaraa ei ole mitään järkeä raahata kotiin niin kaukaa, eli tyydyin vain ttuotteisiin, joille olisi käyttöä.

Oppaamme oli sama, joka oli ajanut meidät edellispäivänä rannasta lodgelle veneellä. Meillä oli jonkin verran hankaluuksia ymmärtää toisiamme, vaikka mielestämme kaikki puhuimme englantia... Oma motivaationi tehdä muita retkiä paikalla oli matala aika pitkälle siksi, että oli todella uuvuttavaa yrittää saada selvää mitä mies puhui. Hän ei myöskään ymmärtänyt jotakuinkin koskaan ensimmäisellä kerralla, mitä yritimme häneltä kysyä. Heppu kuitenkin tiesi Suomesta yllättävän paljon, kiitos ilmeisesti paikallisen peruskoulun.

Hieman samaa oli ilmassa myös oman lodgemme ravintolassa. Tarjoilija luetteli lapulta lounasruokavaihtoehtoja, koska olimme jo syöneet läpi ruokalistalta löytyvät vegaaniset vaihtoehdot. Koska kasviscurry tai juustoton pizza eivät oikein puhutelleet, olimme kiinnostuneet tarjoilijan mainitsemasta uudenlaisesta kasvisruuasta nimeltä Vegatable Buga. Yritimme kovasti kysyä mikä tämä buga on, mutta tarjoilija ei osannut selittää sitä. Päädyimme kokeilunhalusta kuitenkin valitsemaan sen. Yllätyksemme oli kohtuullinen, kun lounasaikaan eteemme kannettiin lautaset, joissa oli ranskalaisia perunoita ja kekseliäästi kasviksista ja perunamuussista muotoiltu kasvispihvi – sämpylän välissä. Buga, burger, whatever...

Kohti kaupunkia

Suleiman oli ilahduttavasti kertonut aamulähdön olevan mantereelta kello seitsemän, mikä tarkoitti ylösnousua viiden maissa. Puin päälle jotakuinkin kaikki mahdolliset vaatteet, jotta tarkenin aamiaiselle terassille. Valojen ympärillä parveili ainakin tsiljoona hyttystä, mutta gekot ja skinkit olivat ilmeisesti jo vetäytyneet päivälevolle eivätkä olleet paikalla hyödyntämässä hyttysbufeeta.

Kompastelimme pimeässä venerantaan (vaikka pattereita olikin jo hankittu, olivat taskulamput edelleen matkalaukussa Hiacen perässä) ja aamun hiljalleen sarastaessa ajoimme puolen tunnin venematkan mantereelle. Usva leijui järven yllä, ja maisema oli hiljainen ja kaunis. Suleiman yllätti olemalla myöhässä normaalin etuaikaisuuden sijaan, joten odottelimme puolisen tuntia seuraavaa lähtöä. Auringonnousun myötä alkoi jo vähän lämmitä, joten kiskoin pitkäthousut pois caprien päältä.

Ajoimme ensimmäiset tunnit samaa reittiä kuin sunnuntaina saapuessamme Lake Mutandalle. Asfalttitie oli työn alla, joten ihmisiä, työkoneita, pölyä ja hässäkkää riitti pitkän matkaa. Välillä pääsimme nauttimaan hyvästä uudesta tiestä, ja vauhti nousi jopa liki 90 kilometriin tunnissa.

Yhdeltätoista pysähdyimme lounaalle ja söimme taas semi-paikallista ruokaa buffetpöydästä. Paikka oli vasta noin vuoden vanha, ja olivat investoineet espressokoneeseen. Join innoissani espresson, joka maksoi melkein kolmasosan ruuan hinnasta – eli käytännössä jotakuinkin saman kuin kahvikupillinen maksaisi Suomessa.

Matka jatkui ohi Lake Mburon kansallispuiston. Emme nähneet seeproja, mutta ehdin bongata yhden ryhmän impaloita. Matkalla pysähdyimme pari kertaa, kun Suleiman suoritti ostoksia: luonnollisesti elintarvikkeet olivat maalla halvempia, joten hän osti muutaman kilon sipuleita sekä ison banaanitertun kotiin vietäväksi.

Seuraava pysähdys oli reilun kuuden tunnin ajon jälkeen päiväntasaajalla. Paikalla oli luonnollisesti suuri määrä matkamuistomyymälöitä, ja ostin t-paidan tekstillä “mzungu”. Swahilin sana mzungu tarkoittaa alunperin ihmistä, joka liikkuu jatkuvasti yrittäen nähdä kaiken – jollaisia eurooppalaiset olivat Afrikkaan tullessaan. Nyttemmin termi löytyy lähes kaikista itä- ja etelä-afrikan kielistä tarkoittaen valkoista ihoa ja/tai valkoista henkilöä. Kuulimme jokusen kerran lasten kommentoivan meitä Ugandassa tuolla sanalla.

Lähestyessämme Kampalaa Suleiman päätti poiketa päätieltä ja siirtyä oikoreitille, hiekkatielle. Päädyimme jossain vaiheessa käsittämättömään autosumaan, jossa pienen hiekkatien varrelle oli pysäköity henkilöautoja yhden ja välillä kahdenkin puolen varmaankin parin kilometrin verran. Selvisi, että kylässä oli alkamassa hautajaiset. Parhaimpiinsa pukeutuneet ihmiset kulkivat värikkäissä luomuksissaan kohti hautauspaikkaa, kristityt ja muslimit yhtä matkaa.

Saavuimme hotellille Entebbeen vähän ennen viittä. Sanoimme hyvästit Suleimanille juomarahakuoren kera. Ilta meni nettiyhteydestä nauttiessa. Yöllä heräsimme korvatulppien läpi pitkään pärisevään puhelimeen. Hotellin respa soitti meille herätystä, ja olimme jokseenkin hämmentyneitä. He olivat jostain syystä päätyneet varaamaan meille kyydin lentokentälle 00.30 eikä 12.30, kuten oli tarkoitus...

Tansaniaan

Hotellilla notkutun aamupäivän jälkeen lähdimme lentokentälle. Hieman eriskummallisesti ensimmäinen turvatarkastus oli jo ennen lentokentälle saapumista: matkustajien piti nosta ulos autosta läpivalaisua varten ja kuskit pääsääntöisesti kopeloitiin käsipelillä läpi. Lentokenttärakennuksen ulkopuolella matkatavarat piti jättää koiran tutkittavaksi ja heti terminaalin sisäpuolella oli uusi turvatarkastus. Sitten matkamme tyssäsikin: check-in -tiskillä kävi ilmi, että lento oli jostain syystä siirretty noin 3,5 tuntia myöhemmäksi! Pääsisimme tekemään check-in:n vasta kahta tuntia ennen lennon lähtöä, joten olimme nyt sitten jokseenkin jumissa. Lopulta saimme sentään Suomen kautta tiedon Dar es Salaamiin, etteivät odota meitä liian aikaisin....

Saavuimme Dariin kahdeksan kieppeillä. Viisumimenettely aiheutti harmaita hiuksia, eikä edennyt läheskään yhtä jouhevasti kuin aiemmin Entebbessä. Lopulta noin yhdeksältä pääsimme ulos kentältä ja hotellille. Huoneeseen kuului puolihoito, ja ravintolakin oli onneksi vielä auki. Ruokavaliomme tuotti taas jokseenkin harmaita hiuksia, sillä tarjolla oli merihenkinen buffet. A la carté -listalta ei myöskään löytynyt mitään sopivaa, joten tyydyimme buffaan ja söimme lähinnä riisiä ja höyrytettyjä kasviksia. Ruuan jälkeen ei tarvinut kauaa odotella unta.

Aamiaisen jälkeen suuntasimme takaisin kentälle, joskin tällä kertaa kotimaan terminaaliin. Koska meillä ei ollut lippuja, ajattelimme olla varmuuden vuoksi hyvissä ajoin paikalla (liput oli siis ostettu, mutta meillä ei ollut mitään varaustietoja tms, vaan liput piti olla noudettavissa kentältä). Aiheessa ei kuitenkaan yllättäen ollut mitään mutkia, joten odottelimme pari, kolme tuntia seuraten toisella silmällä paikallisten suosimaa todella omituista saippuaoopperaa televisiosta.

Pieni on kaunista

Lento Mafian saarelle tehtiin 12-paikkaisella Cessnalla. Sää oli puolipilvinen ja suhteellisen kirkas, joten maisemien katselu sujui mutkattomasti. Hotellin edustaja oli “kentällä” (puoliksi avonainen paljas betonirakennus, tai paremminkin katos) vastassa jan sommitteli meidän ja toisen pariskunnan matkatavarat jeeppiin. Matkalla pysähdyimme maksamaan puistomaksun (20$/henki/yö), koska hotelli sijaitsi kansallispuiston alueella.

Kanssamme saapunut vanhempi pariskunta olivat Tim ja Ruth Zimbabwesta. Tim oli syntyjään britti, mutta asunut viimeiset n. 40 vuotta Afrikassa. Ruth puolestaan oli syntynyt Intiassa. Pariskunta oli viime vuosina matkustanut paljon, ja heidän tarinansa sekä matkoistaan että myös elämästään Afrikassa värittivät monia päiviämme saarella oleskelun aikana. Samana päivänä paikalle saapuivat myös Jill ja Nick Cambridgesta; myös heidän kanssaan meillä oli monta mielenkiintoista keskustelua.

Perille päästyämme Poltsi halusi jotakuinkin hetimiten käydä tutustumassa sukelluskeskukseen, joka sijaitsikin muutamankymmenen metrin päässä hotellin päärakennuksesta. Hänelle tarjoutuikin mahdollisuus lähteä heti sukeltamaan, joten jäin itsekseni juomaan päiväkahvia ja ihailemaan rantamaisemaa.

Illallisella selvisi, että kenelläkään ei ollut tietoa mitä veganismi tarkoittaa. Keittiö syytti respaa puutteellisesta tiedottamisesta, ja respassa oli ilmeisesti oletettu meidän olevan “tavallisia” kasvissyöjiä. Ruokailu oli kohtuullista säätämistä koko loman ajan. Meillä oli puolihoito, joten lounaaksi söimme ruokia snack-listalta. Ranskalaisten perunoiden ja kevätkääryleitä muistuttavien samosojen lisäksi listalta löytyi pastasalaatti, josta sai vegaanisen poistamalla majoneesin ja juuston. Poltsi yritti neuvotella juuston tilalle papuja, minkä seurauksena saimme pastaa purkkipavuilla (muut salaattiin kuuluneet kasvikset jäivät sitten vastaavasti pois)... Illallisruoka oli käytännössä sekasyöjien ruuan kasvislisäkkeet satunnaisesti ranskalaisilla, samosoilla tai joillain muilla terästettyinä. Ehdottomasti mielenkiintoisin kombinaatio oli pääruoka, jossa oli ranskalaisia perunoita, puoli purkillista valkoisia papuja tomaattikastikkeessa (erilliseen kuppiin laitettuina) ja vihreitä papuja sekä porkkanoita lämpimänä kasvislisäkkeenä. Hotellin belgialainen johtaja Patrick vaikutti selkeästi stressaantuneelta aiheen tiimoilta, ja kävi jotakuinkin joka illallisella kyselemässä kuulumisiamme ja puistelemassa päätään ruuallemme – tai meille.

Vesielämän ulkopuolella Mafia ei varsinaisesti tarjoa kovin suuria elämyksiä. Alueella toimiva Sea Sense -järjestö pyrkii suojelemaan mm. saarilla pesiviä kilpikonnia. Järjestön rahoitus on lähestulkoon täysin matkailijoiden varassa, joten rahaa kerätään järjestämällä retkiä seuraamaan kilpikonnan poikasten kuoriutumista. Järjestö maksaa paikallisille rahaa pesintöjen seuraamisesta, joten yhdistys tietää missä pesiä on ja minä päivänä poikaset kaivautuvat ulos pesästään. Normaalisti poikaset suuntaavat merelle yöaikaan, mutta retkien sujuvan järjestämisen vuoksi on päädytty ratkaisuun, että järjestön työntekijä avittaa poikaset pois pesästä iltapäivällä. Järjestö on onnistunut pesien suojelussa enemmän kuin erinomaisesti nostaen poikasten eloonjäämisluvun viidestä 95 prosenttiin – pesienryöstö on siis käytännössä loppunut kokonaan. Toki pieniä kilpikonnia odottavat meressä sitten muut vaarat, ja vain joka sadas tai jopa joka tuhannes selviää lisääntymisikään. Retkemme aikana yli 130 pientä kilpikonnaa jatkoi kohti valtamerta ja toivottavasti joku niistä tulee myöhemmin sitten takaisin samalle rannalle pesimään.

Mafian saariryhmässä on useita asuttuja saaria. Pääsaarta lukuunottamatta muilla saarilla ei ilmeisesti ole sähköä eikä esim. polkupyörää kummoisempia kulkuneuvoja. Asukkaat ovat pääosin muslimeja, ja rukouskutsut kuuluivat hyvin pääosin muuten niin hiljaisessa ympäristössä. Pääelinkeinot ovat kalastus ja maanviljely, ja monet nykyään saavat elantonsa myös matkailun parista. Valtaosa pienemmillä saarilla näkemistämme kylistä koostui perinteisistä ruohokattoisista savimajoista, joten väestö on melko köyhää ja olot alkeelliset. Cholen saarella klinikalla oli moottoripyöräambulanssi, jossa oli siis paarit sivuvaunussa. Klinikan vastaava osasi heti minut tavatessaan kertoa, että Suomi on Tansanian yhteistyökummani jossain terveysprojektissa, joka keskittyy pääosin odottaviin äiteihin ja pieniin lapsiin. Vaikka Cholella on yli 1000 asukasta, ei siellä tällä hetkellä ole yhtään kunnollista kaivoa, vaan vesi täytyy tuoda kanistereissa pääsaarelta.

Cholella oli vanhoja rakennuksia, tai niiden jäämiä, aina noin 1400-luvulta asti. Arabit olivat rakentaneet ensimmäiset kivitalot, ja myöhemmin sitten muiden Sansibaarin saariryhmän saarien tapaan orjakauppa levittäytyi myös Cholelle. Rikkaan orjakauppiaan kaksikerroksinen suuri kivitalo oli nyt täyttynyt erilaisista puista ja köynnöksistä kuten myös intialaisten siirtolaisten aikanaan rakentama hindutemppeli.

Pääosin päivät Mafialla koostuivat kaikenlaisesta oleilusta: lukemisesta, jutustelusta, auringonottamisesta, nukkumisesta.... Päivärytmi pysyi jokseenkin samana kuin safarillakin: uni tuli enemmän tai vähemmän välittömästi illallisen jälkeen, ja kaikkosi viimeistään kuuden maissa, kun paikalliset koirat alkoivat ulvoa aamurukouskutsun tahtiin. Hyvänä aamuna myös hotellin aasi saattoi liittyä kuoroon... Kävin yleensä päivittäin kävelemässä rannalla, katsomassa rapuja ja laskuveden paljastamia meritähtiä ja -makkaroita. Tropiikin talvi oli riittävän lämmin: tuuli oli joka päivä voimakas tai navakka, mikä piti sään sopivana – joinakin päivinä taivaan ollessa pilvessä, oli tuulen takia jopa liian kylmä olla rannalla. Onnistuin kaiketi ensimmäistä kertaa elämässäni rakentamaan rusketusta vähitellen palamatta kertaakaan.

Sukeltaminen Mafialla

Heinäkuu Mafialla rajoittaa sukeltamisen Chole Bay-alueelle, koska riutan ulkopuolella merenkäynti muuttuu liian vaativaksi pienille dhoweille. Lisäksi sukeltamista riutan sisäpuolella rajoittaa vuorovesi jonka seurauksena yleensä tehdään ainoastaan kaksi sukellusta päivässä. Mafialla on muutama sukellusoperaattori joista kaksi, Big Blu sekä Mafia Island Diving sijoittuvat Chole Bay-alueelle. Jälkimmäinen operaattori toimi hotellimme yhteydessä joten käytin heidän palveluita.

MID:iltä löytyy ainoastaan paineilmaa, mutta tämä ei ole ongelma koska sukellukset harvoin menevät yli 20m syvyyteen. Heiltä löytyy kaikki varusteet vuokrattavana mukaanlukien kamerat, ja mitä havaitsin niin kaikki olivat hyvässä kunnossa. Itselläni oli kaikki paitsi märkäpuku mukana, mutta sukellusten aikana ei tullut kellään vastaan mitään laiteongelmia vuokralaitteissa.

Veden lämpötila oli 25-27°C välillä mikä omasta mielestä oli liian alhainen 3mm puvulle. Lisäksi toisena päivänä iski kuume jonka vuoksi kyseisen päivän sukellukset tuntuivat erityisen kylmiltä. Kuumeen loputtua oli lisänä vielä 3mm shortie 3mm puvun päällä.

Kaikenkaikkiaan Chole Bay:ssä tuli tehtyä 12 sukellusta joista 2 oli rantasukellusta ja joista toinen iltasukellus. Kohteina oli Coral Gardens, Corinne's reef, Milimani North ja South sekä Kinasi Pass.