1. päivä, lento Etiopiaan

Lensimmme Turkish Airlinesillä Istanbulin kautta Abbis Abebaan. Lento lähti Helsinki-Vantaa lentokentältä hieman yli yksi iltapäivällä, ja Istanbulissa vietimme puolisentoista tuntia odotellessa jatkolentoa. Ja taas kerran saavuimme perille pikkutunneilla.

Lentokentällä ei ketään ollut vastassa (joka sekin alkoi olemaan tapa), mutta onneksi löysimme hotellin myyntipisteen aseman aulasta josta hälyytettiin paikalle hotellin auto noutamaan meidät. Pienen odottelun jälkeen kuljettaja saapuikin paikalle, noukki meidät kyytiin ja vielä lyhyemmän ajomatkan jälkeen olimmekin hotellilla.

Lyhyen selvittelyn jälkeen saatiin huone eikä kestänyt kauan kun olimme jo unten mailla. Olihan kello jo kaksi paikallista aikaa.

Hotellin parisängyn alkutuntema oli kova, mutta yllättävän hyvä nukkua.

2. päivä, kiertelyä Abbes Abebassa

Matkasuunnitelma ei maininnut kummoisesti muuta kuin Trinity church sekä käynti Entoto-vuorella, ja myös kansallismuseon.

Heräsimme siinä 8-aikaan ja turailimme aikamme kunnes yhdeksältä soitettiin respasta. Teddy oli tullut hakemaan meidät, ja jouduimmekin pahoittelemaan että aamiainen oli vielä syömättä. Kävimme hotellin ravintolassa haukkaamassa syötävät, rasvaisia sämpylöitä, paahtoleipää, valkoisia papuja tomaattikastikkeessa, paistetut kasvikset sekä joku paastoajan hässäkkä jossa oli injeraa. Sekä pavut että viimeksimainittu oli hyvin maustettu ja täyttävää.

Aamiaisen jälkeen käytiin hakemassa tavarat hotellihuoneesta ja sitten takaisin respaan jossa Teddy odotteli kärsivällisenä. Lyhyen briiffauksen jäälkeen sovittiin että ajettaisiin ensin vuorenrinteelle josta näkisi koko kaupungin, ja sitten palattaisiin takaisin kaupunkiin jossa käytäisiin kansallismuseossa. Mutta ihan ensimmäiseksi vaihdettaisiin mukanatuodut eurot paikallisvaluuttaan birr:iin.

Teddy soitti jollekin joka kykenisi hoitamaan meidän valuuttavaihdon ja kohta olimmekin sivukujalla odottelemassa. Pienen odottelun jälkeen Teddyn tuttava tuli paikalle, kaivoi kupeesta kaksi pakettia seteleitä, ja, kuten pelkäsimmekin, niin vaihdossa saimmekin sitten kaksi paksua nippua paikallisia seteleitä.

Tämän jälkeen Teddy suunnisti ajopelimme, joka tietenkin oli Toyota Hiace, ylämäkeen ja ohitimme useita merkkirakennuksia sekä muistomerkkejä, mm. muistomerkin joka oli pystytetty niille 30 000 italialaisten teloittamille kansalaisille, jonka italialainen kenraali käski täyttöönpantavaksi koska paikalliset olivat (senjälkeen kun italialaiset olivat miehittäneet maan), yrittäneet surmata hänet. Ohitimme myös kansallismuseon, sekä yliopiston.

Tie muuttui jyrkemmäksi ja mutkittelevammaksi, ja lisäksi tiellä liikkui lukuisa määrä mummoja ja nuorempiakin naisia, jotka kantoivat 3-4m leveitä risukantamuksiaan myytäväksi kaupungin toreilla. Lisäksi tiellä vaelteli paljon aaseja jotka olivat menossa joko ylämäkeen tyhjänä, tai palasivat takaisin (aika rivakkaa vauhtia) polttopuuta selässään. Näitä viimeksimainittuja oli näennäisesti kaitsemassa nuoria poikia, mutta näytti siltä että aaseilla oli parempi käsitys mitä piti tehdä.

Näkymä vuorenrinteeltä

Virallisen arvion mukaan Addisissa on noin 5 milj. asukasta, mutta Teddy epäili määrän olevan lähempänä kuutta. Kaupunki ei komeile runsailla pilvenpiirtäjillään, vaan matalaa rakennuskantaa näkyi kukkulalta silmänkantamattomiin moneen eri suuntaan. Sää oli vähän pilvinen, joten ihan kunnon näkymää ei saanut. Yleiskuva Addisista esimerkiksi Kampalaan tai valtaisaan Dar es Salamiin verrattuna oli hyvin rauhallinen. Autoja oli melko vähän, eritoten, koska oli lauantaiaamupäivä.

Kansalllismuseo - yliopisto - kansallismuseo (uudelleen)

Aloitimme museokierroksemme melko vaatimattomasta kansallismuseosta. Museossa oli kolme kerrostaa. Alakerrassa oli arkeologisia löydöksiä jopa paljolti ennen ajanlaskun alkua: erilaisia ruukkuja, sinettejä ja patsaita. Lisäksi näytillä oli keisareiden juhlaunivormuja sekä muita tarvikkeita.

Keskikerrokssessa oli enemmän nykypäivän ja tuoreemman historian tarvekaluja, kuten uskonnollisiin seremonioihin liittyviä esineitä, tavallisen kansan vaatteita, maataloustyökaluja, metsästysvälineitä, koruja jne. Ylimmässä kerroksessa oli etiopialaista taidetta, sekä kuvaavaa että modernimpaa.

Teddy muisti museosta lähtiessämme, että Lucy-alkuihmisen luuranko olikin yliopiston museossa, joten suuntassimme sinne. Rakennukset olivat onneksi hyvin lähellä toisiaan. Tämä osa yliopistoa oli alueella, jonka keisari Haile Selassie oli lahjoittanut - rakennus oli hänen entinen palatsinsa. Palatsista osa oli säilytetty osittain alkuperäisessaä muodossaan, joten pääsimme näkemään mm. herkän vaaleansinisen keisarillisen kylpyhuoneen (keisarinnan väri oli aprikoosi).

Museossa oli valtaisa määrä erilaisia uskonnollisia maalauksia eri aikakausilta. Etiopialaiset pitävät itseään suoraan Aatamista ja Eevasta polveutuvina, ja valtiota ja kirkkoa ei todellakaan ole erotettu mihinkään. Saimme oppaaaltamme kuulla tarinoita paikallisista pyhimyksistä, joista mm. yksi seisoi paikallaaan 29 vuotta (ensin 7 vuodn jälkeen hänen toinen jalkansa putosi pois, joten hän seisoi loput 22 vuotta yhdellä jalalla; tämän jälkeen jumala antoi hänelle kuusi siipeä). Lisäksi täälläkin oli tarvekaluja tavallisesta elämästä.

Iso osa Etiopian tuoreempaa historiaa on italialaisten valtausyritys ja sota heitä vastaan. Tästä oli myös monenlaista faktaa aina kirjoitetusta materiaaleista sotatanteretta kuvaaviin maalauksiin (kyllä, sodassa oli mukana myös pyhimys) ja kenraalien eurooppalaisittain melko erikoisiin sotasopiin.

Vaan eipä löytynyt Lucya täältäkään. Näyttely oli sittenkin kansallismuseon tiloissa, joten kurvasimmme vielä takaisin sinne ja tällä kertaa menimme pohjakerrokseen saakka. Lucyn näkemisen lisäksi opimme mm. mielenkiintoista tietoa norsun hampaista.

Iltapäivästä alkoi jo väsy painaa, joten päätimme virkistäytyä lounaan muodossa. Teddy vei meidät paikallisten suosimaan, etiopialaista ruokaaa tarjoavaan ravintolaan, joka sijaitsi jonkinlaisen luonnonlähteen päällä. Rakennuksesta sai myös vuokrata jonkinlaisiaa huoneita, joissa tästä terveyttä edistävästä vedestä olisi voinut nauttia. Se nautittiinko sitä ulkoisesti, sisäisesti vai sekä että, ei ihan minulle auennut. Ruokaa sen sijaan nautittiin melkolailla molemmilla tavoilla, sillä söimme käsin. Valtaisan, pyöreän injeera-letun päälle oli laitettu monenlaista sorttia mm. papuja ja linssejä. Pääosin ruoka päätyikin suuhun ja sieltä vatsaan. Kolmen hengen ateria juomineen maksoi kuutisen euroa.

Kävimme vielä hakemassa paikallisesta matkatoimistosta seuraavan aamumme lentoliput ja sovimme hotellin kanssa varhaisesta aamiaisesta - lentokentälle olisi aamulla lähdettävä jo 5.30. Loppupäivä kulutettiin lähinnä vaakatasosssa vähiä henkisiä ponnistuksia vaativissa luku- ja tv:n katseluprojekteissa.

Päivän tietoisku: Etiopiassa vietetään noin 250 päivää erilaisissa uskonnollisissa paastoissa. Useat, kuten nyt pidettävä pääsiäispaasto, ovat käytännössä vegaanisia (pl. hunaja).

3. päivä, Bahir Dar

Aamu alkoi jumalattoman aikaisin eli 04:30 koska kentällä piti olla jo hieman ennen kuutta. Heräsimme tikkana aamulla ja pukeuduttua menimme alas ravintolaan jossa meitä tervehti nukkuva tarjoilija :-)

Herätimme hänet varovaisesti ja ilmaisimme että haluaisimme aamiaista. Pienen odottelun jälkeen meille tuotiinkin valmiiksi laitetut lautaset jossa ikävä kyllä oli papujen, kasvisten sekä sämpylän lisäksi jotain kinkku- ja makkarantapaista. Haarukalla kuitenkin navigoimme lautasen poikki ja kun vielä saimme juuripuristettua appelsiinimehua sekä tuoretta kahvia, niin kävimme nopsaan hakemassa matkatavarat huoneesta ja sitten pompsahdimme respaan. Checkout meni jouhevasti ja Tedddykin ilmestyi säntillisesti paikalle joten kohta kiidimme jo kohti lentokenttää.

Terminaaliin päästäksemme meidän tavarat läpivalaistiin aika kevyellä tyylillä, vesipullo repussa ei aiheuttanut edes kommenttia, mutta sandaalitkin piti laittaa hihnalle. Pienen jonottelun jälkeen saatiin laukku dropattua check-inissä, ja kun onnistuttiin sujahtamaan ennen isompaa länkkäriryhmää varsinaisen turvatarkastukseen niin olimmekin siitten valmiita odottamaan vajaa tunti että päästäisiin koneeseen, ja senjälkeen vielä puolisen tuntia että kone nousisi taivaalle.

Lento kulki yli karujen maisemien, enimmäkseen kukkulaista maaviljelyalueita joita täplitti muutama metsänpläntti. Välillä maisemia halkoi summamutikassa kiemurtelevat joenuomat, jotka olivat kuluttaneet maaperään syvär rotkot. Iloinen yllätys oli 45min lennolla tarjottu sämpylä jonka välissä oli kaalikasvishässäkkä. Oli yllättävän hyvää.

Perillä meitä odotti uusi opas (me siis odotimme häntä pienen tovin), ja tervehdysten jälkeen kuljimmekin rivakkaa tahtia kohti hotellia. Tällä kertaa yllättäen ei ajoneuvona ollutkaan Toyota Hiace, vaan astetta parempi Landcruiser. Varsinaista luksusta. Hotelli ei ollut kovin kaukana joten teimme checkinin ennenkuin aloittaisimme seikkailumme vierailemalla Niilin putouksilla. Tällä kertaa kyseessä oli lodge-tyyppinen majoitus ja huone oli mökinpuolikas metsikön siimeksessä jossa piilotteli, äänestä päätellen, suuri määrä erilaisia lintuja. Tavarat dumpattiin melko nopeasti ja kohta istuimme taas autossa.

Matka kulki nyt halki kaupungin kohti pohjoista(?) ja tarkoituksena oli käydä katsomassa sinisen Niilin putoukset. Opas varoitti jo tässävaiheessa että koska nyt oli kuiva kausi, niin vettä ei tulisi olemaan niin paljon joessa, varsinkin kun osa siitä vielä oli ohjattu vesivoimmakäyttöön. Pysähdyimme ensin poimimaan kyytiin paikallisoppaan, ja sovimme lisäksi että ottaisimme pidemmän reitin eli meidät kuljetettaisiin pienen matkan alajuoksun suuntaan josta patikoisimme sitten kohti putouksia joen toisella puolella.

Lähtöpisteemme oli lähellä vanhaa kivisiltaa joka paikallisoppaan mukaan espanjalaiset olivat aikoinaan rakentaneet pyrkiessään käännyttämään paikallisia katoliseen suuntaan (olivat jo olleet koptikristittyjä tässävaiheessa). Ylitimme sillan ja oli selvää ettei oppaamme ollut liioitellut. Vesimäärä joka nyt virtasi syvällä uomassa oli ehkä 10-20% normaalimäärästä. Vesi oli uurtanut syvän rotkon basalttikiveen jonka pohjalla se nyt virtasi.

Sillan jälkeen nousimme vastakkaista rinnettä ylös korkeammalle, ja jo nyt alkoi puuskuttamaan. Sekä lämpö että korkeus (olimme noin 1900m korkeudessa) otti osansa joten pysähdyimme ehkä enemmän kuin opas olisi halunnut. Kuviakin piti ottaa joten mitään suurta syyllisyyttä ei tunnettu. Meidän lisäksi rinnettä ylös oli matkalla muutama lehmä ja vuohi, sekä niitä paimentavat nuoret jotka olivat ilmeisesti vaihtamassa laidunmaata. ohitimme heidät ja muutaman pysähdyksen jälkeen saavuimme kohtaan jossa rotko tekee jyrkän mutkan ja eteemme levittäytyikin jo vesiputous. Niitä tosiaan oli vain yksi, mutta jäljistä näkyi selvästi että normaalisti niitä oli 3 tai 4 laskutavasta riippuen.

Jatkoimme matkaa joka nyt vei kohti riipppusiltaa. Paikallisopas osasi kertoa että sen oli rakentanut italialaiset. Sillan vieressä oli kyltti joka hyvin yksityiskohtaisesti kertoi mm. kertoi että suurin sallittu kuormitus oli 400kg/m². Hieman aikaisemmin kulkiessamme kohti siltaa meidät oli saavuttanut pari miestä jotka joko uteliaisuuttaan, tai sitten kohteliaisuutta eivät olleet ohittaneet meitä, vaikka kulkivat selkeästi ripeämmin kuin me. He seurasivat meitä myös sillalle, ja vasta kun pysähdyttiin sillan keskelle äimistelemään ja kuvia ottamaan, suostuivat he ohittamaan meidät.

Sillan jälkeen laskeuduttiin kohtaan johon vesiputous iskeytyy. Paikalla oli myös ryhmä nuoria jotka ottivat luonnollisesti selfieitä. Hieman yllättäen vesiputouksen altaassa näkyi myös hylky. Kyseessä ei ollut todennäköisesti putouksesta läpi mennyt koska soutuveneen kokoinen, ja muotoinen purtilo oli edelleen melko ehjässä kunnossa. Kiipesimme lähemmäs putousta joka vaatimattomasta koosta kuitenkin tuotti kohtuullisesti vesiaerosolia joka viilensi mukavasti. Ikävä puoli oli että poistullessamme Liisa onnistui horjahtamaan ja teki vekin polveensa.

Loppumatka autolle kulkikin sitten peltojen keskellä jossa sirkat sirittivät, ja jota reunusti yksittäiset puut. Lähes jokaisen puun juurella odotti lapsi tai nainen yrittäen myydä meille huiveja, nahkaisia rumpuja tai kalebasseja. Vastaan tuli myös isompi ryhmä länkkäreitä jotka olivat ilmeisesti valinneet lyhyemmän reittivaihtoehdon. Koska olimme edelleen joen toisella puolella (italialainen riippusilta ylitti toisen rotkon joka kulki muualle), niin ylitimme sen lopuksi veneellä. Hieman hämmentävästi vene oli tehty teräksestä vaikka olikin vain noin 4m pitkä. Tavoitimme oppaamme, ja lähdimme ajamaan takaisin kaupungin suuntaan.

Takaisin tullessa oppaamme pysäytti auton muutaman kerran osoittaakseen meille paikallisia lintuja, ja ehkä merkittävin niistä oli puhelin- tai sähkötolpan päällä pälyilevä afrikkalainen harjakotka (african crested eagle). Lintu ei ollut moksiskaan vaikka hiippailin lähemmäksi ottamaan kuvaa (lintu oli toki villieläinten tapaan kääntynyt meihin selin autosta katsottuna). Onnistuin hiippaillessanni löytämään mutaisen ojan joka muutti jalkani ruskeiksi.

Tulomatkalla olimme ohittaneet kohdan jossa tehtiin tien parannustöitä, eli käytännössä se tehtiin kokonaan uusiksi. tämä tapahtui ajamalla olemassaolevan tien sivulle maa-ainesta joka koostui lähinnä nyrkinkokoisista, tai sitä suuremmasta murskeesta. Tätä levittämässä oli tiekarhu ja saimmekin sitten vähän aikaa ährätä kun noin 300m matkalta murske oli puolittain levitetty niin että sen päällä kulki vain yksi ura, ja vastaan tuli autoja, sekä itse tiekarhu. Asiaa ei auttanut ollenkaan että pysähdyttiin keskellä tieosuutta kuvaamaan tien lähellä olevia hassuja kalkkunantapaisia lintuja sekä muutamaa niilin hanhea.

Takaisin hotellille tultuamme sovimme oppaan kanssa että siistiydyttyämme söisimme vielä lounaan hotellilla. Palasimme huoneeseemme ja ikävänä yllätyksenä saimme huomata että vettä ei tullut juuri lainkaan (perästäpäin selvisi että hotellin pumppu ei ollut päällä). Aikamme hinkattuamme itseämme, ja laastaroinnin jälkeen astelimme sitten ravintolaa kohti jossa päätimme syövämme ulkona katoksen alla. Katos ei ilmeisesti kuulunut varsinaiseen ravintola-alueeseen, mutta tämä ei tuntunut häiritsevän tarjoilijoita. Viereisen katoksen alla oli, äänestä päätellen pari tanskalaista perhettä lapsineen jotka jo lopettelivat oman lounaansa. Ravintolan listalta löytyy sopivat vege-pastat jotka tilasimme ja jäimme sitten odottamaan.

Odotus venyikin sitten hieman pidemmäksi. Onneksi alueella liikkuva kissa viihdytti meitä putsaamalla tanskalaisten jälkeensä jättämät ruuantähteet, mutta ei sentään vienyt kameraa jonka toinen perheen isistä oli jättänyt jälkeensä. Omistaja ilmestyi tovin päästä takaisin omaisuutensa perässä. Olimme juuri saaneet sangen kookkaat annokset eteemme, kun oppaammekin ilmestyi jo paikalle. Sovimme aikalisästä ja pistimme pikapikaa ruuan napaan.

Päiväunet olisivat tässä vaiheessa saattaneet olla toivotummat kuin autossa hytkyminen, mutta lastauduimme reippaasti Land Cruiseriin ja ajoimme lähikaupunkiin, josta veneranta helposti löytyikin. Ajatukseni oli ollut, että retki on jonkinlainen ryhmämatka, mutta johan se kaksi suomalaistakin tekee ryhmän. Tana-järvi on Etiopian suurin järvi, ja tosiaan niin iso, ettei vastarantaa edes näkynyt. Onneksi sää oli afrikkalaisen lämmin, niin veneen laitojen yli heittelevät tyrsskeet ja pärskeet eivät niin haitanneet, vaikka olo oli tunnin veneilyn jälkeen rantaan päästessä hitusen toispuolisen märkä.

Tana-järvellä on paljon saaria, ja isossa osassa niistä ei ole suomalaisittain kesämökkiä, vaan luostari. Tämä, johon teimme vierailumme, oli ilmeisesti niistä suurin. Rannasssa meitä odotti paikallisopas, kundi, joka oli itsekin alueelta kotoisin. Hän kertoi hyvin osaavasti alueen historiasta ja nykypäivästä. Päätoimeentulo paikallisilla oli kahvintuotanto, mutta sen lisäksi he kalastavat järvellä ja myös myyvät turisteille matkamuistoja. Koska nyt keväällä oli matkailussa low season, tuntui hieman vaivaannuttavalta olla yhdet päivän ainoista matkailijoista, joille kaikki sitten halusivat kaupata tuotteitaan.

Järvialueen kirkot ovat mielenkiintoisesti pääosin pyöreitä arkkitehtuuriltaan. Niissä on kolme ovea: yksi papistolle, yksi naisille ja yksi miehille. Keskellä kirkkoa on liiton arkki, ts. sen kopio. Kehällä tämän ympärillä oli seiniin maalattuna monet, monet raamatun tarinat tarkoituksena tuoda sanoma myös lukutaidottomille. Osa maalauksista oli hieman termiittien, sekä paikallisten lasten eli toisenlaisten termiittien, käsittelemiä. Maalaukset olivat kuitenkin hyvin selkeitä ja oppaaan selostusten jälkeeen omatkin ala-asteen uskonnontunneilta tutut muistikuvat aktivoituivat.

Kirkon yhteydessä oli myös pieni museo, jossa säilytettiin mm. kirkon alkuperäistä, noin 500 vuotta vanhaa ristiä (katolta) sekä monia muita pyhiin toimituksiin liittyviä historiallisia esineitä. Vanhin pyhä kirja oli 900-luvulta!

Takaisin rantaan päin suuntiessamme päädyimme sitten lievän painostuksn alla tekemään ostoksia. Paikallinen poika maalasi upeita kuvia luonnnonväreillä. Valtaosa kuvista oli uskonnollisia, joten oma valintamme osui sitten kahviseremoniaa suorittavaan paikalliseen naiseen. Kuvasta pulitimme muhkeat 50 euroa, joka ei toki sinänsä ole paljoa laadukkaaasta käsityöstä, mutta jokseenkin järjetön summa paikallisten toimeentulon tietäen. Summma meni kuitenkin suoraan tekijän käteen ja varmasti hyödyttää myös koko yhteisöä. Päädyin myös ostamaan vielä paikallistyylisen kauniin ja mukavan, kirjotun puuvvillapaidan, joka myös maksoi varmaan enemmän kuin vastaavasta olisi täytynyt pulittaa Tallinnassa... Toisaalta tuntuu hölmöltä nikotella täällä ylihinnoitelluista tuotteista, kun samalla laittaa kotomaassa rahaa hyväntekeväisyyteen, jossa kuitenkin byrokratian viemä siivu on melko tuntuva. Täällä pääsee tukemaan paikallisia ihan suoraan.

Pysähdyimmme vielä hetkeksi lauttarantaan ja joimmme kahvit. Valitettavasti kahvipapuja ei ollut myynnissä kuin kokonaisina, joten varsinainen tuliaiskahvin osto jäi tekemättä. Paluumatkalla aurinko alkoi jo laskea järven taa. Hotellille saavuttuamme kipaisimme nyt jo toimivassa suihkussa ja suuntasimme sitten illalliselle. Illallismenusta löytyi vegaaniset alku- ja pääruuat, ja annoskokokin oli selkeästi taas suunniteltu ahneen vegaanin tarpeille. Viinilasillinenkin oli suoraan n. 24cl.

Illan päätteeksi, ja koska juomat piti maksaa erikseen jolloin piti kuitenkin käydä hakemassa huoneesta rahaa, niin kannoin samalla vaivalla myös kameran ja tripodin takaisin ravintolan terassille. Yö oli tähtikirkas ja otinkin sitten muutaman kuvan taivaasta sekä kuun valaisemista puista.

Tarkoituss oli päästä ajoissa nukkumaaan. Olikinkin juuri nukahtamassa, kun naamani kohdalle ilmestyi hyttynen, joka tehokkaasti onnistui piinaamaan meitä koko yön jäämättä kiinni. Valoa räpsittiin päälle ja pois ja elukka yritettiin paikaallistaa, tuloksetta. Päivällä loukkaamani polvi särki ja yritin tukea jalkaa tyynyllä milloin mihinkin asentoon, ja pariin otteeseen nousin hakemaan buranaa. Ehkä Lariamillakin oli osuutta yöunien huonoon tasoon; väsymyksestä ja hyvästä sängystä huolimatta uni oli tosi katkeilevaa koko yön. Aamuyöstä jostain lähettyviltä alkoi todella voimallinen muslimien rukouskutsu, joka jatkui vaikka kuinka kauan. Sen lisäksi koirien haukunta ja ulvonta, lintujen mekastus ja monet muut äänet tuntuivat ärsyttävän selkeiltä. Ja näin saattoi ollakin, kun aamulla huomattiin, että ikkuna oli ollut koko ajan auki...

4. päivä, Ajo Gondariin

Bezabhe-oppaan kanssa sovimme lähtöajaksi klo 10.30, joten meillä ei ollut aamulla kiirettä. Aamiainen oli jälleeen jonkinlainen sekoitus etiopialaista ja mannermaista keittiötä: söin sekä eräänlaista injerasta tehtyä paistosta että köyhiä ritareita siirapin kera :D Koska check-out sujui yllättävän vauhdikkaasti, olimme etuajassa ja käytimme liikenevän vartin hyväksi wifiä hyödyntäen.

Ajoimme ensin kaupunkiin ja jalkauduimme paikallisten kauppiaiden joukkoon. Kauppakojuilla myytiin kaikkea teeastioista viljoihin ja hedelmistä vaatteisiin ja muovikulhoihin. Paikalliset reagoivat yllättävän vähän vitivalkoisiin pohjolan väkeen: lyhyiden katseiden lisäksi jokunen, lähinnä lapsi, liimautui hetkeksi viereen tuijottamaan lähietäisyydeltä. Mitään epämiellyttävää ahdistelua tai muuten tunkeilevaa suhtautumista ei missään vaiheessa matkaa ole tapahtunut; paikalliset ovat omanarvontuntoista ja rauhallista kansaa, joiden arkea ei maitonaama tunnu erityisesti järkyttävän. Siinä missä Addisin taksit koostuivat lähinnä vanhoista Ladoista ja Corolloista, oli Bahir Darin liikenne tulvillaan Bajaj-kolmipyörätakseja, jotka suomalaiset tuntevat ehkä paremmin tuk-tukeina.

Pysähdyimme seuraavaksi Pyhän Yrjön mukaan nimetyssä kirkossa; samassa, josta kuuluva loilotus piti meitä hereillä edellisyönä. Kirkkkoalueella meitä valisti jälleen paikallisopas, hartaan oloinen nuorimies, joka jaksoi suurella innolla kertoa kaikki jo edellispäivinä kuulemammme yksityiskohdat jumalanpalveluksiin ja muihin uskonnollisiin yksityiskohtiin liittyen. Hänen intoaan ei jarruttanut lainkaan yrityksemme sanoa, että olimme kuulleet samat asiat jo aiemmin... Omien kokemuksiemme mukaan afrikkalainen kertomistapa on myös samaa asiaa useita kertoja toistava, joten kun perusasioita oli jauhettu jo kolme päivää ja vielä samassa keskustelussa useita kertoja, alkoivat tarinat pyhimyksistä ja rummuista ja seremonioissa käytetyistä kepeistä ja pyhimyksistä tulla jo hitusen korvista ulos...

Kirkkomaalla oli kaksi kirkkoa, toinen hyvin vanha, ja toinen melko moderni. Jälkimmäinen oli Haile Selassien toimeenpanema rakennus, mutta lopputulos ei miellyttänyt (sen koko lähinnä), joten kirkon suunnitellut ei sitten enää tehnyt kirkkoja. Uudessa kirkossa eri alueet olivat sisäkkäin, mutta poikkeavasti vanhassa kirkossa nämä eri alueet olivat päällekkäin eri kerroksissa.

Lähtiessämme ajoimme läheiselle kukkulalle, josta näkyi koko kaupunki. Siellä muutama nuorimies lähestyi meitä näyttäen lappua, jossa kerrottiin heidän keräävän rahaa jalkapallojoukkueelleen. Heillä oli myös lista, jossa oli muutama henkilön nimi eri maista, ja heidän lahjoittamansa summa. Annoimme 50 birriä (vähän yli 2e), ja elän toivossa, että raha meni oikeaan tarkoitukseen.

Ajo Gondariin kesti noin kolmisen tuntia. Maisema oli melko yksitoikkoista: vähän asutusta, kotieläimiä, kukkuloita... Alkumatkasta tunnelma oli melko lämmin, mutta Gondaria lähestyessä sadepilvet alkoivat ripsiä ja hetkittäin vettä satoi ihan kunnolla. Lämpötila laski aamupäivällä koetusta n. +31 asteesta jopa n. +17 asteeseen. Matkalla näimme yhden läheltä piti -tilanteen, jossa poika meinasi jäädä kylää halkovalla tiellä auton yliajamaksi, ja myöhemmin näimme myös romuttuneen rekan, jonka kuljettaja oli ilmeisesti kuollut kolarissa. Yleisesti ajokulttuuri vaikuttaa siltä, että auto on aina etuajoasemassa. Kaupungeissa on merkittyjä suojateitä, mutta ne eivät käytännössä tarkoita mitään. Ihminen voi ylittää tien ainoastaan silloin, kun autoja ei ole, ja jos auto alkaa lähestyä, tulee henkilön alkaa juosta, sillä auto ei hidasta. Kuitenkin eläinten kohdalla tehdään poikkeus, sillä niitä täytyy autoilijankin väistää. Teillä seikkailee paljon karjaa. Toisaalta paikallaan tien varressa seisovat ihmiset eivät puolestaan väistä ohiajavia autoja lainkaan, vaan tuntuvat luottavan siihen, että autoilija osaa arvioida etäisyyden sopivaksi vaikka peili viistäisi parin sentin päästä henkilöstä. Erikoiselta vaikuttaa myös se, että ihmiset eivät tunnu lainkaan kuulevan takaa tulevan auton ääntä, vaikka luulisi auton äänen olevan täällä sen verrannn harvinaisempi asia, että siihen reagoisi. Useimmiten ihmisille pitää erikseen töötätä, että väistäisivät tai eetteivät huolimattomuuttaan syöksyisi suoraan auton alle...

Gondarissa menimme syömään myöhäistä lounasta, ja nautimme sen perinteisessä etiopialaista ruokaa tarjoilevassa ravintolassa. Söimme injeraa erilaisten kasvisten ja linssi- ja papukastikkeiden kera. Annos oli jopa niin suuri, että jouduimme Poltsin kanssa luopummaan periaatteistamme ja jättämään osan ruuasta syömättä! Ruuan päälle oli luonnollisesti tarjolla perinteinen, hiilillä valmistettu etiopialainen kahvi.

Hotellimme sijaitsi kukkulan laella, joten näkymä kaupunkiin oli hieno. Illallisella meitä palveli sympaattinen vanhempi herramies, joka ohikuulemastani keskustelusta päätellen, oli ollut hotellin palveluksessa jo vaatimattomat 38 vuotta. Pappa naurahti reippaaasti, kun tilasimme illalliseksi paastonajan paikallisen annoksen, eli injeraa kasviskastikkeella. Annos oli jälleen niin suuri, että ainakin kolmasosa siitä jäi syömättä.

5. päivä, Gondar

Aamiaisen jälkeen, joka oli ilmeisesti paastonaikaisesti luotu, tapasimme oppaamme sovitusti ja lähdimme autolla katsastamaan Gondarin linnoja. Nämä olivat kätevästi rakennettu toistensa viereen joten paikalle tultuamme kävelimme ne läpi. Vanhin linna oli 1600-luvun alusta, ja oppaamme, nuori nainen joka oli käynyt yliopistotason koulutuksen sekä historiassa että turismissa, antoi esimerkillisen hyvän luennon kustakin linnasta. Hänen kertomansa perusteella muinaisista hallitsijoista löytyi hyvin järkeviä ihmisiä jotka olivat kiinnostuneita niin ihmisten kuin myös eläinten hyvinvoinnista. Huvittavalta kuulosti anekdootti eräästä hallitsijasta, joka eläinsuojelulain lisäksi antoi ensimmäisenä oikeudet myös paikallisille juutalaisille. Merkillepantavaa oli että linna-aluetta ympäröi yhtenäinen muuri joka selkeästi toimi puolustuslinjana koska linnoissa oli suhteellisen suuret ikkunat ja ovet, ja toisaalta niistä puuttuivat eurooppalaisista linnoista tutut ampuma-aukot. Myös linnojen tornit olivat ensisijaisesti neliskulmaiset vaikka olivatkin rakennettu tuliaseiden ja tykkien aikakaudella.

Tapana selkeästi oli että aina muutaman sukupolven välein rakennettiin uusi linna joka sitten, riippuen aikakaudesta ja halllitsijan kiinnostuksesta, oli eri määrä tilaa annettu erinäisille toimille. Tämän seurauksena linna-alueella löytyi niin kirjasto, hevostalli (joiden ovet olivat erikokoiser riippuen hevosen omistajan asemasta yhteiskunnasta), musiikki-sali, kuin myös kaksi saunaa, sekä leijonahäkit. Sauna oli roomalaistyyppinen sikäli että sitä lämmitettiin lattiasta ja kuuman lattia-osan päälle kaadettiin sitten vettä höyryn tuottamiseksi. Oppaamme antoi hyvin yksityiskohtaiset selitykset näkemällemme ja antoi myös tyhjentävät vastaukset kysymyksiimme.

Viimeinen alueelle rakentanut hallitsija oli keisarinna lukuisten keisarien jälkeen. Matkailijan silmään Etiopia vaikuttaa yllättävän tasa-arvoiselta maalta: samoissa ammateissa näkee sekalaisesti niin miehiä kuin naisia. Ulkomaalaisia luotsaavaa naispuolista opasta emme kuitenkaan ole vielä nähneet, vaikka tämän päivän paikallisopas Kim olikin nuori nainen. Sen sijaan sekä naisia että miehiä on nähty mm. poliiseina, tarjoilijoina, vartia-vahtimestareina ja myös rakennustyöläisinä.

Linnojen jälkeen ajoimme lyhyen matkan kirkolle, joka oli suurinpiirtein samantapainen kuin edelliset näkemämme sikäli että sen sisäseiniä kuvasi jälleen kerran koptikristittyjen keskeiset hahmot ja tapahtumat. Luonnollisesti keskeisenä osana oli pyhä kolminaisuus, joka oli keskellä, ja ympärillä kuvaukset pyhästä Mariasta, Yrjöstä sekä Jeesuksen koettelemukset. Kirkko itsessään edusti kolmatta näkemäämme tyyppiä. Se oli oppaan mukaan Nooan arkin muotoinen eli pitkulainen, ja kolme eri osastoa oli järjestetty tälläkertaa peräkkäin. Tämä oli hyvin tyypillistä, jokaiselle asialle ja yksityiskohdalle löytyi vertauskuva ja myyttinen viittaus. Kaksitoista pilaria edustivat kaksitoista opetuslasta, seitsemän strutsinmunaa kirkon katossa olevassa ristissä edusti seitsemän luomispäivää, munat itsessään edusti aina läsnäolevaa jumalhahmoa (ajatuksena että sekä strutsinaaras että -uros vuoronperään hautovat munia, kuten monet muutkin linnut).

Erikoisempi yksityiskohta oli myös alue, jonne kuolleet haudattiin. Hautojen päälle oli kätevästi tilaa säästäen rakennettu pappisopiskeijoille pieniä asuinmajoja. Mikä sen hauskempi paikka asua...

Lopuksi ajoimme vielä kolmannelle kohteelle joka oli erään keisarin rakennuttama kylpyläkompleksi. Kyseessä oli käytännössä pieni linnake joka oli rakennettu isoon uima-altaaseen. Aluetta reunusti puolestaan muuri joka oli osittain saanut puupäällystyksen kasvavista puista, samaan tapaan kuin Ankor Vat. Altaan vesi oli alkujaan tullut joesta, mutta ilmaston muuttuessa vesi ehtyi, ja nyt tuo allas täytetään vain kerran vuodessa (säiliöautojen avulla), jolloin pidetään 3 päivän pituinen suurjuhla tammikuussa johon osallistuu paljon väkeä, myös turisteja. Juhlallisuuksia varten altaan päätyyn oli rakennettu erikseen katsomo jotta ihmiset näkisivät erinäiset seremoniat alkaen pappien vesisiunauksella. Istuimme tovin puista rakennetulla katsomolla ja keskustelimme niitänäitä oppaan kanssa. Lopuksi kävelimme takaisin muurinportille ja sanoimme hyvästit oppaalle.

Päivän viimeinen osuus olikin sitten lounas meidän oppaamme valitsemassa paikallisessa ravintolassa. Olimme jo muutamaan kertaan painottaneet annosten suhteetonta suuruutta, joten kun nyt tilasimme (taas kerran) paastoajan 'hässäkän' joka koostui injerasta sekä hyvin maustetusta kasvistomaattikastikeesta niin annos oli juuri sopiva (ilmeisesti tarkoitettu yhdelle henkilölle). Tämän jälkeen sujahdimme nurkan takaa olevaan kahvilaan jossa istuimme paikallisten kanssa nauttimassa (tai Liisa nautti) paikallisesta kahvista. Senjälkeen kävimme omine nokkinemme kiertämässä hieman kaupungilla. Majakkana meillä toimi paikallinen kirkko jonka kovaäänisestä tulvi saarnantapaista. Tiesimme tämän ansiosta minnepäin piti suunnistaa kun tulimme takaisin autolle.

Loppuilta kulutettiinkin sitten hotellin terdellä istuskellen ja tätä kirjoittaen. Illallisella pyysimme hovimestarin hämmennykseksi pienennetyn ruoka-annoksen. 80-luvulla meitä muistuteltiin nälkäänäkevistä etiopialaislapsista, ja nyt tilanne on sitten kääntynyt vallan päinvastaiseksi!

6. päivä, Ajo Simieniin

Vaikka nukuin aamuyön korvatulpat korvissa, ei herätyskellon soittoa tarvinut odotella, kun paikalliset aloittivat työnsä kovaäänisesti jo puoli seitsemän maissa. Vaikka hotelli sijaitsi melko korkealla kaupungin laidalla/yläpuolella, kantautui iltayöstäkin etenkin valtaisa koirien haukku ja ulvonta huoneeseen. Tämä tuntui todella oudolta, koska päiväsaikaan kaupungilla käydessä katukoirat olivat äärimmäisen sopuisia ja rauhallisia torkkuessaan yksin, pareittain tai pienissä ryhmissä. Ihmisten vähentyessä kaduilta tilanne ilmeisesti kuitenkin muuttui radikaalisti. Kun koirat vihdoin kävivät yöpuulle pikkutunnneilla, oli siitä enää lyhyt aika 4.30 tapahtuvaan ensimmäiseen moskeijan rukouskutsuun...

Vaan seuraavina öinä tuskin mikään näistä äänistä lienee häiriöksi, sillä lähdimme ennen aamuyhdeksää ajamaan kohti Simien-vuoristoa ja sen kansallispuistoa. Alkumatkasta ohitimme paikallisten juutalaisten yhteisön, mutta emmem pysähtyneet. Heillä oli myynnissä erilaisia käsitöitä, joissa monissa komeili Davidin tähti. Matkalla näimme myös useita hautaussaattueita.

Alle tunnin ajon jälkeen olimmekin jo Simienin puolella. Pysähdyimme erääseen eko-lodgeen ihailemaan jyrkänteen reunalta avautuvaa mieletöntä maisemaa. Lodgen paikallinen omistaja esitteli maisemaa ja osoitti ilmansuunnat, joista löytyisi Sudan ja Somalia, naapurimaat. Lisäksi hän kertoi maisemasta löytyvän myös monta muuta maaata: osa maisemaa näytti Grand Canyonilta, osa Macchu Picchulta, osa joltain kiinalaiselta vuorelta. Paikka oli todella sympaattinen majoitusmajoineen, ja nautimme varmasti reissun upeimmat kahvit istuessamme nurmikolla katsellen edessä avautuvaa vuoristolakeutta.

Noin 1,5 tunnin ajon jälkeen saavuimme Rebarkin kaupunkiin, jossa kansallispuiston päämaja sijaitsi. Otimme sieltä kyytiin lähipäiviemmee paikallissoppaan sekä jäljittäjän ("scout"). Jotenkin hieman huvitti nähdä päävaatteeseen sonnustautunut kivääri kourassa istuva ukko Landcruiserin takahutlarissa, mutta näin taas sitä ollaan yhtä kokemusta rikkaampia. Jäljittäjän nimi (äännettynä) oli myös Kari (oikea Kade), joten se meidän oli helppo muistaa. Melkein kaikki muut amharinkieliset nimet meinaavat mennä aina yli hilseen, kuten myös tämän kertaisen nuoren paikallisoppaamme nimikin... Hän oli onnistunut nousemaan yhteiskuntaluokissa aikalailla. Hän kertoi syntyneensä ja kasvaneensa lähellä kansallispuistoa ja työskennelleeensä paimenena. Hän oli kuitenkin päässyt opiskelemaan matkailua, ja läpäissyt 20 joukossa 200 yrittäjästä lopputentin ja päässsyt siten työskentelemään oppaana.

Simien Mountain Lodge on Afrikan korkeimmalla sijaitseva majoituspaikka; korkeutta täällä on yli 3200m. Majat ovat "paritaloja", tilavia ja kauniita. Suomalaiselle sopivaan tapaan A- ja B-huoneistojen sisäänkäynnit ovat eri puolilla majaa, ettei tarvitse jatkuvasti törmätä naapureihin. Kivisten majojen sisällä on ehkä hitusen liiankin viileää, kun ulkolämpötila on sekin suomalaiselle kivasti sopiva noin +19 astetta. Vaikka aurinko porottaa kuumasti, käy viilentävä tuuli tasoittamasssa.

Vaihdettuamme vaatteet lähdimme paikallisvahvistuksemme kera käyskentelemään ympäristössä tarkoituksenamme vähän kartoittaa minkälaista maasto on kävelemisen kannalta ja minkä verran ohut ilmanala vaikuttaa omaan suorituskykyyn. Maasto oli mukavan sileää, ei erityisesti mitenkään kivistä tai hankalaa. Käyskentelyn tahti oli myös sopiva helposti hengästyvälle valkonaamalle. Näimme parin tunnin aikana erilaisia kasveja ja joitain isompia petolintuja. Ihailimme maisemia jyrkänteen reunalla istuen ja jutustellen; paikka oli äärimmäinen rauhan tyysssijaa hiljaisuudessaan. Törmäsimme myös ihan lyhyen ajan jälkeen puron laitamilla laiduntavaan gelada-perheeseen, ja katselimme niiden touhuja sen aikaa kun ne jaksoivat meitä sietää. Opas kertoi paviaanien siedättyneeen turisteihin (luult. valkoisiin siis), mutta paikallisia ne kuulemma väistävät. Tämän vuoksi opas ja Kari pysyivät itse kauempana.

Mökin viileyden vuoksi iltapäivästä oli parempi nauttia terasssilla lukien. Auringon laskiessa lämpötila putosi jonkin verran ja jatkuvasti vuoria pyyhkivä tuuli takasivat, että päälle sai laittaa jotakuinkin kaikki liikenevät vaatteet: pitkät kalsarit, housut, villasukat, pari pitkähihaista paitaa. Nekään eivät olleet riittävästi, joten sonnustauduin auringonlaskun katseluun vielä kääriytymällä paksuun vilttiin. Tukeva illallinen, iso lasillinen punkkua, lämpöä hohkava kuumavesipullo ja hiirenhiljainen ympäristö takasivat erinomaiset yöunet. Seinänaapuritkin taintuivat jotakuinkin samoihin aikoihin, joten mökin seiniä pyyhkivä navakka tuuli oli ainoa ääni minkä saattoi kuulla.

7. päivä, vaellus Simien-vuoristossa

Lähdimme aamuyhdeksältä ajamaan lyhyen matkan päähän syvemmälle kansallispuistoon. Siellä sitten jalkaduimme. Näimme melko pian aiempaa huomattavasti isomman, yli satapäisen gelada-lauman ruokkoamassa toisiaan, torkkumassa ja syömässä. Lapsiapinat painivat keskenään ja harjoittelivat puissa kiipeämistä. Tällä kertaa otukset eivät sen kummemmin väistäneet meitä ennen kuin aivan lähelle mennessämme, jos sattuivat olemaan suoraan polullamme. Lämpötila oli noin +15 astetta; jotakuinkin sopiva suomalaisen ulkoilusää.

Aamukävely oli hyvin verkkaista ja vähän kokeilevaa; pysähdyimme usein pitkiksikin toveiksi katselemaan henkeäsalpaavia maisemia. Mahani oli kurlannut aamulla siihen tapaan, että kuljettajamme ja automme melko välitön läheisyys tuntui hyvin lohdulliselta. Vähän ennen yhtätoista hyppäsimmekin takaisin autoon. Nyt siirryimme syvemmälle puistoon, josta sitten lähdimme kävelemään vielä pariksi tunniksi. Ajomatkalla näimme tiellä kaksi cliff springer -antilooppia, jotka ovat kuulemma harvinaisia kohdattavia niiden ujouden vuoksi. Näimme myös useita paviaaniryhmiä.

Seuraava parintuntinen kului vähän napakammallla tahdilla kävellen. Ennen puoltapäivää auringon pistävyys alkoi selkeästi tuntua ja oli myös aika lisätä aurinkorasvaa. Mainospalana todettakoon, että Laveran 30 -aurinkosuoja riittää erinomaisesti suojaamaan valkonaamaa trooppiseltakin auringolta. Lisäksi tuote pysyy ihossa jopa pesuyrityksistä huolimatta. Miinuspuolena voide tarttuu ihon lisäksi myös vähän kaikkialle muuallekin, joten mm. reppu ja auton ovenkahva olivat tästä muistona hyvinkin valkeita....

Viimeisenä ponnistuksena kiersimme erään kukkulan ja menimme sen toiselle puolelle katsomaaan vesiputousta. Koska alueella ei viime aikoina ole satanut, ei putousta voinut sanoa erityisen näyttäväksi, mutta sen alla levittäytyvää yli 500-metristä rotkoa sitäkin enemmän. Tässä vaiheessa voimatkin alkoivat olla jo vähissä, joten autolle kävelly ja sillä takaisin lodgelle ajaminen oli oikein tervetullut tapahtuma.

Lounaan jälkeen oli tarkoitus siirtyä päiväunille, mutta vietin siitä kohtuullisen siivun vessassa. Vatsa kääntyi ruuan seurauksena lopullisesti ympäri ja aiheutti myös kauhean palelun. Tässä vaiheessa toivotaan, että tilanne rauhoittuisi pian, joskin hätätapauksessa ajankohta on oikeastaan paraas mahdollinen, sillä emme ole vielä huomenna lähdössä täältä mihinkään. Jos oikein huonosti käy, voi Poltsi viettää päivän ulkoillen ja minä sitten taas... Tähän mennessä ainoa viimeisten noin 10 vuoden lomavaiva on ollut aikanaan sitkeä Sansibarilta saatu vatsapöpö, joka onneksi puhkesi vasta lentokoneessa. Silloin konekin oli sopivasti niin tyhjä, että käytännössä meillä oli molemmilla omat vessat.

8. päivä, vaellus Simien-vuoristossa

Aamu koitti kaikesta huolimatta ja olo tuntui siltä että uskalsin syödäkin jotain ja lähteä mukaan reissuun. Ajoimme yli tunnin syvemmälle puistoon noin 35-40 km:n päähän. Maisemat matkalla olivat ehkä vielä aiempaakin uskomattomammat ajatellen, kuinka paikalliset asuvat kylissä jyrkillä rinteillä. Lisäksi osa puistosta oli viljelymaana paikallisille, ja luonnollisesti kaikki maataloustyöt tehdään käsin tai korkeintaan härkien avustamana. Hallitus pyrkii siirtämään kansallispuiston alueella asuvat henkilöt vähitellen pois. Esimerkiksi Rebarkin kaupunkiin on rakennettu asuntoja siirretyille. Nyt peltoalat olivat kaikki paljaana, kun aiempi sato oli kerätty ja seuraava kasvaa vasta seuraavan sadekauden aikana.

Tällä kertaa kävelimme parin tunnin ajan pistäytyen eri näköalapaikoilla - kuitenkin pitäen auto jotakuinkin koko ajan näkyvissä. Alueella oli korkeita, yli 4000m:n huippuja. Ihan niin ylös me emme menneet, mutta kävimme melkein 3700 metrissä. Törmäsimme useammankin kerran "mökkinaapureihimme" lodgella, lontoolaispariskuntaan, jonka isäntää aloimme kutsua lordiksi hänen siihen erinomaisesti sopivan habituksensa vuoksi. Heillä oli tuttuja Suomessa jossain Rovaniemen korkeudella, ja olivat käyneet niin siellä, Helsingissä kuin Hangossakin ja rakastivat kuulemma joka paikkaa.

Sää oli melko pilvinen ja aika ajoin sai kiskoa fleeceä päälleen voimakkaan tuulen vuoksi. Yhdellä jyrkällä rinteellä näimme yksittäisen ibeckhärän, mikä ei ilmeisesti ollut mikään itsestäänselvyys. Näimme myös erilaisia petolintuja sekä paikallisia rottia, jotka ovat monille eläimille tärkeä ravinnonlähde. Hyeenoista ei valitettavasti näkynyt muuta kuin kakkakasoja. Puhisten saavutimme lopulta 3860m korkeuden ennenkuin käännyimme takaisin kohti autoa joka oli parkkeerattuna kansallispuistoon rakennetun yleisen rakennuksen parkkikselle.

Ehdimme takaisin lodgelle lounaalle. Huoneessa huomasimme ällistykseksemme osan vaatteistamme kadonneen! Kävimme kysymässä asiasta ja manager kertoi, että siivooja oli ajatellut meidän haluavan pyykinpesua, sillä vaatteitamme oli kahdessa muovikassissa. Hyvä sinänsä, toinen tosiaan oli likapyykkikassi, mutta toisessa oli puhtaat alusvaatteet... Saimme molemmat kassilliset takaisin vielä samana iltana. Aika raivokasta oli pyykkäys ollut, sillä rintsikkani olivat hajonneet kahdesta kohtaa. Onneksi tästä palvelusta ei sitten tarvinut myöskään maksaa...

Lodgen päärakennuksessa oli pieni matkamuistomyymälä, jossa myytiin paikallisten tekemiä käsitöitä. Lodge tarjosi tilan ilmaiseksi ja tuotto meni lyhentämättömänä yhteisölle. Myytävänä oli mm. saman tyyppisiä huiveja kuin muuallakin sekä samanlaisia paitoja, jollaisen ostin ylihinnoiteltuna luostariretkeltä aiemmin. Nyt samanlainen paita maksoi 300 birriä eli alle 12 euroa... Ostin myös pari huivia. Ikävä kyllä en nähnyt kenenkään muun turistin ostavan myymälästä mitään. Paitakin oli ehtinyt jo jonkin verran likaantua esillä ollessaan, joten ilmeisesti kauppa ei käynyt kovinkaan taajaan järkevistä hinnoista ja kauniista tuotteista huolimatta.

Lodgella kerättiin myös rahaa paikallisten silmäleikkauksiin (kaihi) ja silmälaseihin. 20 dollarilla saa paikalliselle lasit. Lisäksi osa lahjoitusrahoista käytetään esim. pulpettien ostoon kouluun.

Illalla menimme jo ennen illallista päärakennukselle, jossa näytettiin Cliff Hangers-dokumentti geladoiden elämästä. Dokkari oli hitusen rasittava inhimillistävine perspektiiveineen, mutta tarjosi ihan mielenkiintoista lisätietoa. Illallinen oli jälleen buffet-tyyppinen ja tarjolla oli mm. erinomaista linssikastiketta. Ikävä kyllä vatsani ei innostunut linsseistä ja pavuista ihan yhtälailla, joten seuraavakin yö oli taas aika katkonainen... Ruuan jälkeen Poltsi vielä näytti oppaallemme matkalta ottamiaan kuvia ja saimme täydennettyä mm. joidenkin lintujen nimiä jne.

9. päivä, ajo Aksumiin

Aamu alkoi tavalliseen tapaan aamiaisella. Edellisenä iltana olimme sopineet Bezabhen kanssa että lähtö olisi 08:30, joten olimme jo osittain pakanneet edellisenä iltana. Sekä Awoke että Kade olivat lähteneet jo edellisenä iltapäivänä takaisin kylälle joten saimme matkustella itseksemme. Ajomatkaa Aksumiin oli noin 6 tuntia vaikka etäisyyttä oli vain vajaa 300 kilometriä. Suurin syy tälle oli se että alkupään tie oli enimmäkseen korjauksen alaista. Kyseessä oli italialaisten alunperin rakennuttama tie joka kiemurteli serpentiininä useamman vuoren yli (kaikenkaikkiaan ylitimme 6 vuorijonoa).

Pysähdyimme muutamassa kohdassa alussa jolloin vuoret olivat korkeammat ja näkymät olivat huikeat. Parhaimmillaan nousimme lähes kolmen kilometrin korkeuteen, ja alimmillaan olimme vaivaiset 400m merenpinnan yläpuolella. Myös lämpötila kohosi matkan myötä ja parhaimmillaan auton mittari näytti 40 astetta varjossa kun olimme ylittämässä jokea.

Pysähdyimme matkalla myös kahville sekä lounaalle. Pikkukaupungissa näkyi heti, että olimme tulleet maaseudulta sivistykssen pariin: nuoret miehet eivät enää näyttäneet köyhiltä paimentolaisilta, vaan pukeutumisneuvoja oli selkeästi haettu enemmän MTV:ltä kuin paikallishistoriasta. Seurasimme erään saksalaisryhmän jalanjäljissä kummankin pysähdyksellä. Kahvitauolla joku saksalaisryhmästä antoi, hieman yllättäen, Bunakenin sukelluskeskuksen t-paidan paikalliselle kengänkiillottajalle, ja kuljettajamme ravisteli pettyneenä päätään kun saksalaisturistit antoivat tyhjät vesipullot kadunvarrella kerjäävälle tytölle. Bezabhe selitti että pulloja käytetään useaan kertaan jolloin on todennäköistä että pullot saastuvat ja levittävät tauteja. Myöhemmin lounaalla saksalaisryhmä muuttui hieman äänekkääksi kun keittiöllä oli ongelmia toimittaa tilattua ruokaa (ja tosiasiassa taisimme kiilata heidät, saavuimme myöhemmin kuin he, ja saimme kuitenkin omat tilaukset aikaisemmin). Äänekkyys selittyi todennäköisesti silläkin että olutta kyllä sai tilattua välittömästi. Ravintolassa liikuskeli myös pienikokoinen kissa jolle Liisan ällistykseksi maistui myös valkoinen vehnäleipä.

Matkan edistyessä vuoret madaltuivat kunnes maisema oli enimmäkseen tasankoa joita halkoi muutama jyrkkä laakso ja joiden taustalla näkyi yksittäisiä vuoria. Ajoimme erään kaupungin läpi joka Bezabhen mukaan oli alkanut kukoistamaan koska lähellä oli perustettu eritrealaisille pakolaisille tarkoitettu pakolaisleiri. Ilmiön taustana oli raha jota eurooppaan ja muihin teollisuusmaihin päässeet eritrealaiset lähettivät pakolaisleirissä asuville sukulaisilleen. Ajoimme hieman myöhemmin itse leirin läpi joka oli yksi kolmesta alueella olevista. Iso osa leiristä koostui siisteistä peltikattoisista taloista; osa oli pakolaisten itse rakentamia tiili-jätemateriaali-yms -pohjaisia rakennuksia, jotka kuitenkin näyttivät huomattavasti paremmilta kuin monet Etelä- ja Keski-Euroopan tämän hetkiset teltta- ja hökkelikylät. Sekä UNHRCn sekä Norjan pakolaisjärjestön (NRC) nimet oli esillä runsaasti. Hieman myöhemmin ajoimme toisen keskuksen ohi joka oli tarkoitettu ensisjaisesti pakolaisten mukana tulleille orvoille.

Lähestyessämme Aksumia lännestä saimme ensisilmäyksen arkeologisista kaivauksista. Bezabhe kertoi että kyseessä oli kuningatar Saaban palatsi johon tutustuisimme myöhemmin. Matkamme jatkui kohti kaupunkia johon oli rakennettu uusi valtatie, ja jonka seurauksena jouduimme sitten harhailemaan tovin kujilla kunnes pääsimme hotelliin.

Hotellissa saimme valita huoneen sikäli että tarjolla oli joko viileämpi huone kadun puolella jossa olisi todennäköisesti melua pitkälle iltaan saakka, tai sitten sisäpihalle avautuva huone joka oli hieman lämpimämpi koska ilta-aurinko helotti vielä täysillä. Valitsimme jälkimmäisen ja ryhdyimme vegetoitumaan etenkin kun hotellin nettiyhteys oli sangen takkuileva. Kävimme vielä illalla syömässä pienet paasto-injerat Bezabhen kanssa.

10. päivä, Aksum kierros

Aamiaisen jälkeen tapasimme sovitusti Bezabhen hotellin aulassa. Hänellä oli mukanaan paikallinen opas, Zeray, nuori mies joka oli jo 5 vuotta toiminut paikallisoppaana Aksumissa.

Lyhyen ajomatkan jälkeen aloitimme kierroksemme stelae-, eli obeliski-puistosta jotka sijaitsivat kaupungin vanhan keskustan laidalla. Alue ei ollut järin suuri, mutta se sisälsi obeliskien lisäksi myös kaivauksissa löytyneitä maanalaisia hautahuoneita sekä paikallisen museon. Bonuksena näimme maaoravia ruokailemassa puisossa. Museossa liikuimme itsenäisesti kirjallisten selostusten varassa. Paikalle pyyhkäisi kuitenkin vanhempi paikallisopas, joka esitteli hetken taulua, jossa näytettiin maanviljelyksestä kertovaa ikivanhaa symbolia. Mies totesi, että täällä on viljelty maata jopa 500 000 vuotta sitten - ja vaikka muualla on jo traktorit, tehdään täällä asiat edelleen käsin kuten silloin muinoin... Museossa näytettiin noin puolen tunnin videota joka oli sekoitusta arkeologista tietoa sekä turistien hehkutusta, ja varsinkin lopussa hehkutusta Tigray-alueen kaikista kirkoista. Istuimme kiukulla videon loppuun saakka, ennenkuin siirryimme sitten museon nurkalla olevaan muisto- ja kahvipaikkaan. Muistoesineitä ei ostettu, mutta Liisan mukaan kahvi oli hyvää, ja vessa siinä määrin kamala että kääntyi ovella.

Jotta Etiopian matkailu pääsee riittävälle tasolle länsimaisten turistien mielestä, on eniten tehtävää vessojen suhteen. Ihmiset ovat iloisia ja ystävällisiä, palvelu on yleensä hyvää, ruoka maittavaa ja sitä rataa. Huussikulttuurin kasvattina jaa monet festarien bajamajat käyneenä en kuitenkaan missään ole kokenut mitään niin järkyttäviä vessoja kuin nyt tällä matkaalla. Ensimmäisen, edellispäivän (ei kansainvälisessä) hotellissa ollut järkyttävä risaovinen, tukkeentunut reikä lattiassa -malli oli lähinnä todella mielenkiintoinen pala kyseistä liiketoimintaa. Tänään kuitenkin lähinnä pelkästään länsimaisillee turisteille tarkoitetussa matkailukohteessa ollut vessa oli jotain sellaista, että jopa meikäläisenkin hermoja alkoi kylmätä. Vaikka Etiopia vaikuttaa muuten montaa muuta Afrikan maata siistimmältä, näyttää tässä olevan jokin omituinen näkymätön raja. En tiedä missä paikalliset naiset hoitavat asiansa; miehet tuntuvat kusevan ihan missä tahansa. Kukaan ei vaivaud edes mennä sivummalle tai kääntyä selin.

Olimme ottaneet rauhallisesti museokierroksen, jonka seurauksena Zeraylle tuli sitten hieman kiire saada meidät myös kirkkokierrokselle. Kyseessä oli suhteellisen mahtipontinen kirkko jonka Haile Selassie oli rakennuttanut 60-luvulla. Kirkkoa esittelemään tuli erikseen dekaani (deacon) joka mulkoili meitä kummallisesti aina välillä. Sisältä kirkko noudatti pitkälti samaa kaavaa kuin aikaisemminkin nähdyt, joskin pyhin oli vaihteeksi taas taaimmaisena. Tällä kertaa saimme myös nähdä edelleen käytössä oleva raamatunkirja joka sisälsi Marian evankeliumin. Oppaan mukaan kyseessä oli noin 500 vuotta vanha opus ja hieman hirvitti tapaa jolla hän, muutaman muun lisäksi, käsitteli kirjaa. Kirjan alussa oli muutama taidokas maalaus, ja dekaani sekä suuteli sivuja että käänsi niitä paljain käsin. Sivujen alareunat olivatkin tämänseurauksena aika ruskeassa kunnossa. Paikalla ollut pappi antoi myös näytteen tekstin lukemisesta, oli selvää että hän ei tarvinnut lukea tekstiä ollenkaan vaan veti ulkomuistista vauhdilla läpi. Meille merkki oli kun kuului tuttu aamen lopussa että se oli siinä. Meidän oppaana ollut dekaani meni hieman sekaisin pasmoissa kun jäimme Liisan kanssa kuuntelemaan viereen kiilannutta saksalaisryhmän opasta joka antoi paljon seikkaperäisemmän kuvauksen niin kirkosta kuin myös em. raamatusta. lopussa dekaani jäi vielä toistelemaan että tässä oli kierros, odottaen selkeästi tippiä (vaikka olimme toisaalta maksaneet myös sisääntulon yhteydessä pääsymaksun). Kun dekaani oli ähissyt tovin niin Liisa antoi lopulta dekaanille roposen ja jalkauduimme takaisin ulkoilmaan jossa Zeray odotteli meitä.

Kierros jatkui vielä käynnillä kirkon nykyiseen museoon jossa säilytettiin erinäisiä esineitä vuosituhannen puolestavälistä eteenpäin. Museossa ei saanut kuvata joten jätin kameran ja repun ulkopuolella olevaan lukittuun kaappiin, ja meidät kaikenlisäksi tarkastettiin metallipaljastimilla. Puhelimen sain kuitenkin pitää. Ehkä tahattomalla tarkkuudella museo siis esitti kirkkohistoriallisen version Etiopian menneisyydestä. Kyseessä oli kuitenkin lähinnä pitkä rivi vitriinejä joissa säilytettiin kruunuja, seremonia-esineitä kuten sitrameita ja ehtoollisvälineitä, sekä seremoniavaatteita ja -varjoja. Yhdessä vitriinissä oli vanhoja kirjoja ja ikävä kyllä kun kysyin että oliko kirkolla mitään aikeita digitalisoida kirjoja ennenkuin ne olisivat tuhoutuneet lopuksi, niin että teologian ja historian-tutkijat voisivat tutustua niihin, niin vastaus oli lähinnä lasittunut katse. Kuinka kauas olimmekaan kulkeneet Aleksandrian tiedon levittämisestä...

Kirkkokierroksen jälkeen sovimme sekä Zerayn että Bezabhen kanssa että jatkaisimme taas iltapäivällä kierrosta Saaban kuningattaren palatsiraunioilla. Saimme kyydin takaisin hotellille jossa lounastimme jo tavaksi tulleella keitolla sekä injrera+paputahnoilla. Ilokseni olivat muut lounastelijat jättäneet erään paputahnan chilit noukkimatta jotka vedin sitten kyynel silmissä.

Iltapäivätournee koostui kahdesta paikasta: Em. alue jolla Saaban kuningattaren palatsi oletettiin olevan sekä tien toisella puolella oleva pelto jossa törötti erinäisiä kivipaasia, sekä Saaban kuningattaren allas jonka kivenheiton päästä löyty etiopian rosettan kivi.

Molemmat kahlattiin läpi melko ripeään tahtiin, ja lopuksi sovittiin oppaiden kanssa että kävelemme takaisin hotellille., matkaa oli kuitenkin vain pari vaivaista kilometriä. Aluksi saimme mukaamme kaksi nuorta ja kaksi lasta jotka yrittivät hyvin itsepintaisesti myydä meille joko kaularistejä tai sitten löytämiään ametisteja. Pian vanhemmat pojat antoivat jo periksi (varsinkin kun epäiltiin että samainen saksalaisryhmä, joka oli paukahtanut palatsialueelle pian meidän jälkeen, tulisi myös katsomaan tätä Etiopian rosetta-kiveä). Nuoret kuitenkin jaksoivat itsepintaisesti toistaa myyntipuhettaan vaikka aina vastaus olikin 'nope'. He antoivat periksi vasta kun olimme kävelleet kirkon edessä olevalle aukiolle. Siitä eteenpäin saimme olla enimmäkseen rauhassa. Vain muutama vanhempi myyjä jaksoi tervehtiä kojunsa uumenista.

Teknistä knoppitietoa: Etiopian hotelleissa on vaihteleva käytäntö mitä sähköpistokkeita käytetään. Arvio on että noin puolet käyttävät brittien kolminapaista pistoketta, ja puolet taasen eurooppalaista. Kannattaa siis olla sovitin mukana (kuten myös oma jakorasia koska välillä huoneessa on vain yksi vapaana oleva pistoke). Lisäksi muualla kuin Abbis Abebassa sähkö ei ole itsestäänselvä asia, vaan pääkaupungin ulkopuolella on realistista odottaa että ainakin jossain vaiheessa päivää sähköt katkeavat. Tämän seurauksena tietenkin nettikin lakkaa toimimasta vaikka hotellin generaattorit, ja niinollen hotellin WiFi, lyötäisiinkin heti päälle. Yleisesti netin nopeus on karvan vaille hidas, mitään videota ei kannata yrittää katsoa, kuten ei myöskään mitään kovin interaktiivista kuten google-maps. Nopeampaa (WiFi-)nettiä voi odottaa esimerkiksi Helsingin metrossa.

11. päivä, ajo Gheralta lodgeen

Aamiainen sutaistiin naamaan rutiinilla eikä hotellipiikkiä ollut joten päästiin lähtemään hyvissä ajoissa. Ensimmäinen pysähdys oli Yehassä jossa sijaitsi niin paikallinen luostari kuin myös ajanlaskun alkua edeltävä temppeli sekä palatsi. Kyseisessä temppelissä oli palvottu aikoinaan kuuta erinäisin ritualein, mutta kun myöhemmin kristinusko oli levinnyt alueelle niin temppelistä oli sitten tehty kirkko. Ensimmäisen vuosituhannen vaihteessa kirkko oli sitten palanut perustuksia myöten jonka jälkeen viereen oli rakennettu luostari/kirkko.

Temppelin seinät olivat edelleen pystyssä ja niistä pystyi näkemään erittäin korkealaatuista rakennusosaamista. Kivet sopivat saumattomasti yhteen eikä laastia, saatika muita kommervenkkejä tarvinnut käyttää. Vielä kun muistetaan että Etiopia suureksi osaksi on täysin maanjäristysvapaata aluetta niin ei ihme että nuo seinät olivat edelleen kuin äskettäin pystytetty. Osa temppelin sisustuksesta oli kirkkokonversion yhteydessä särjetty, ja lattiakivistä tunnisti edelleen palasia ympyrämuotoisesta kivirakennnelmasta joka oli alkujaan symboloinut kuuta. Luostarin vieressä olevassa 'museossa' oli myös palasia temppelistä, mm. sen pohjapiirrustus josta saattoi aavistaa rakennuksen yksityiskohdat. Myös luostariin oli otettu osia temppelistä, seinästä tunnisti osia jossa oli kuvattuna ibeksen pää joka tuntui olevan yleinen kristi-kautta edeltävä symboli.

Temppelissä oli meneillään restaurointi jonka seurauksena se olikin rakennustelineiden peittämä. Paikalliseen tapaan poiketen kyseessä ei ollut puurangoista kyhätty maan vetovoimaa uhmaava rakennelma vaan ihan teräsputkista ja -kiinnityksistä koostuva raksateline. Ilmeisesti asialla olivat olleet saksalaiset arkeologit jotka olivat aloittaneet kaivaukset alueella jo 1906 ja jotka olivat nyt keskittyneet enimmäkseen tutkimaan temppelin lähellä olevaa nk. palatsia. Kyseessä oli todennäköisemmin hallintorakennus.

Normaaliin tapaan meille osoitettiin paikallisopas joka veti hieman vasemmalla kädellä esitykset. Viimeksi mainittuun hallintorakennuksen kaivausalueellekin pääsi rajoitetusti, ja opas jätti meidät sensuhteen kokonaan omatoimisiksi. Sen ja vissyveden jälkeen opas tuli luokseni ja tunnusti että hän oli skeptinen sensuhteen miten arkeologit kykenivät kertomaan (hänen mielestä) tarkalleen milloin mikäkin osa löydöistä olivat ajallisesti. Päässäni pyöri ensin vastaus koskien radiohiiliajoitusta, mutta päätin lopulta esittää paljon tavanomaisemman tavan arvioida aikakautta: Käytin esmerkkinä rakennustyyliä joka oli osoitetusti vaihdellut viimeisten 3000 vuoden aikana. Kun näitä tyylejä verrataan muualta löytyneisiin niin voidaan siitä saada osviittaa miten vanhasta löydöstä on kyse. Harvoin jos koskaan on jokin tyyli, varsinkin niin vilkkaasti liikennöidyllä kauppareitillä jonka varressa Yehakin oli, seurannut vasta vuosisatoja myöhemmin, ja Jemenistä on löytynyt samantapaisia kuu-temppeleitä kuin Yehan.

Hieman oudosti opas vastasi tähän että kun otetaan lähtökohdaksi legendat, tarkoittaen paikallista paikallista suullista historiaa, niin hän luottaa enemmän legendoihin jotka ovat ristiriidassa arkeologisten löydösten ja niistä tehtyjen päätelmien kanssa. Tässä vaiheessa melkein yskäisin ja kysyin että miksi oppaan mukaan hänen lähtökohtansa olisi ollenkaan validi. Heitin vasta-argumenttina rikkinäinen puhelin -leikki esimerkin jonka hän taisi ymmärtää koska, ainakin tässä yhteydessä, myönsi että ehkä arkeologiset löydökset voisivat olla tarkempi tapa selvittää historiaa. Mikäli hän tosiasiassa kykeni muuttamaan näkemystään asiassa jää nähtäväksi, mutta ainakin keskustelu käytiin hyvin sivistyneesti.

Matka jatkui ja Yehan jälkeen seuraava pysähdys olikin tienvarrella kun vihdoin näin etsimäni kivimuodostelman. Basaltin muodostama pylväsryhmä joka muodostuu yleensä kun pinnalle pyrkivä basaltti jäähtyy hiljaksilleen. Otin muutaman kuvan ja sitten pysähdyimme paikalliseen ravintola Adigratissa jossa ei-niin-yllättäen syötiin taas injera firfirä joka oli nerokkaan hyvää (ja tällä kertaa annos tilattiin ilman turhia rehuja ts. salaattiosuutta). Bezabhe sanoi että hän ei halua päästää meitä takaisin Suomeen laihempana kuin mitä olimme saapuessamme maahan ja tilasi samantien lisää papu- sekä tomaattitäytettä. Liisa joutui antamaan jo periksi mutta saatiin me lopulta ateria syötyä kokonaan. Olo olikin senjälkeen kuin plussapallo, ja totesinkin Bezabhelle että länsimaissa maksetaan siitä että laihtuu. Ravintolalaskun maksettuamme tarkoitus oli kipaista vielä nurkan taakse kahvilaan, mutta ikävänä yllätyksenä tuo kahvila oli kadonnut. Käveltiin pieni matka päätietä (joka vei Eritrean rajalle), ennenkuin käännyttiin takaisin. Bezabhe näytti meille miten kadunvarrella olevat italialaisten tekemät talot tunnistaa. Sitten hypättiinkin autoon ja suunnattiin kohti etelää.

Päivän ajomatkan päätepiste oli Gheralta lodge joka sijaitsi noin tunnin ajomatkan päässä Adigratista. Purkauduimme autosta ja kun respan neiti lopulta löysi varauksemme niin tallustimme mökkiimme ja sisälle päästyämme lyhistyin väsyneenä pedille. Mökki oli mukava kiviseinäinen (ja kattoinen) rakennus jossa oli laveasti tilaa sekä nukkuma- että suihku-puolella. Ikkuinoissa oli sekä hyttysverkot että myös luukut; Aksumissa vietettyjen öiden jälkeen olemme molemmat punaisia hyttysenpistoja täynnä... Pienen elbauksen jälkeen käveltiin ympäri lodgen aluetta joka sisälsi myös kalliomuodostelmia joista löysimme ilmeisesti italialaisten tykkiasemat päätellen tykistön merkistä joka oli kaiverrettu hiekkakiveen. Muualta alueella löytyi kiveen hakattuja rappusia, joiden tarkoitus oli ilmeisesti olla avuksi tähystäjille tai tulenjohdolle. Lodge sijaitsi suuremmanpuoleisen kummun päällä josta oli erinomaiset näkymät lähes jokasuuntaan. Lähialueella oli lähinnä maalaistaloja viljelyksineen, karjaa käyskenteli siellä täällä. Näimme myös jonkun kyyhkysen kaktukseen tekemässä pesässään, haukan, jonkunmoisen hanhen, jäniksen, maaoravan ja monia nopealiikkeisiä liskoja. Sää oli melko pilvinen ja tuulinen, joten hiki ei päässyt iskemään.

Lodgessa wifi toimi (jos toimi) päärakennuksen alueella, joten oleilimme siellä iltasella. Lodge oli italialaisjohtoinen ja se näkyi myös sisustuksessa ja joissain ratkaisuissa, jotka paikallisesti toteutettuina tuntuivat vähän oudoilta. Klo 19 oli kerrottu olevan tervetuliaisdrinkit, ja oletin että meille tarjoillaan jotain ja samalla kerrotaan esim. paikan historiasta tms. Käytännössä kuitenkin jokainen sai valita itse baaritiskiltä mitä halusi, ja sitten tallustaa takaisin oman seurueensa pariin... Meitä yöpyjiä oli kokonaista kolme pariskuntaa, ja juttelimme näistä toisen, vanhemman intialaistaustaisen brittiparin miehen kanssa.

Illallinen oli vastaavasti myös hitusen erikoinen: tilavaan ruokailutilaan oli katettu kaikille erilliset paikat, joten seurustelu muiden parien kanssa ei ollut oikein mahdollista. Ruoka tarjoiltiin kuitenkin ei pöytiin, vaikka henkilökuntaa olisi ollut niin että jokaiselle olisi riittänyt oma tarjoilija, vaan jokainen nousi oman lautasensa kanssa ja meni sitten apupöydältä itse kauhomaan ruokaa. Myös ruokalajit tulivat vähän erikoisessa järjestyksessä: sipulikeittoa seurasi spagetti pestolla, ja tämän jälkeen tarjoiltiin salaattia. Join ruuan kanssa halpaa etiopialaista punaviiniä, joka oli portviinimäisen makeaa.

12. päivä, ajo Lalibelaan

Aamuherätys koitti kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan, ja olimme raapimassa aamiashuoneen ovea jo puoli seitsemän jälkeen. Olimme ilmeisesti ymmärtäneet väärin Bezabin aikataulusuunnitelman, ja kun klo 7.00 olimme reippaina asemissa lähtöä varten, ei ukkoa kuulunutkaan ennen kuin noin klo 7.40... Aamun ajo sujui uneliaissa tunnelmissa. Poikkesimme kymmenen kieppeillä pikaisille kahveille, mutta muuten ei tapahtunut mitään erityisempää tuntienkaan matkaamisen aikana. Puoliltapäivin pysähdyimme syömään tutusti pastaa tomaattikastikkeella. Kolmen hengen lounas vesineen ja kahveineen maksoi, kuten yleensäkin, alle 200 birriä eli noin 9-10 euroa.

Matkan loppuosassa tie alkoi kiivetä jälleen korkeammalle vuorille ja maisema oli outo yhdistelmä tropiikkia ja Alppeja. Lopulta tie muuttui hiekkatieksi ja kiipeili vuorien rinteitä ylös ja alas pienten kylien läpi. Osassa kylistä oli muista poiketen puimatonta ohraa pelloilla, joka teki maisemasta hyvin eri näköisen. Alue oli selkeästi hyvin köyhää, ja ihmisillä oli risaiset ja/tai paikatut vaatteet. Jäimme miettimään onko yleinen köyhyys syynä siihen, ettei Etiopiassa ole aiemmin vierailluistamme maista poiketen Afrikalle tuttua palanneen hajua, joka syntyy roskia polttaessa. Onko ihmisillä yksinkertaisesti niin vähän mitään, ettei edes roskaa synny? Usein näkee, että rikkinäistä tavaraa käytetään edelleen, ja jos mahdollista, sitä vain korjatataan mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Roskista voidaan myös tehdä lapsille leluja. Paperi on ilmeisesti myös aikamoinen ylellisyystuote, sillä vain yhdessä majapaikassa on ollut tarjolla Kleenexejä ja toisessa esitteitä hotellista. Halvemmissa ruokapaikoissa ei ole tarjolla minkäänlaisia servettejä, joissain ehkä vessapaperia. Menuja ei ole koko ravintolassa montaa, ja niitä tuodaan kerrallaan pöytään 1-2.

Autojen vähyys ja pikkupoikien ikuinen seikkailunhalu olivat muutaman kerran aiheuttaa vaaratilanteita. Lapset saattavat tahallaan juosta auton edestä "kuka ehtii" -tyylisesti, tai juosta auton perässä tai rinnalla ilmeisesti odottaen, että heille heitetään jotain (kyniä tms). Vuoristoisella maaseudulla yleinen tervehdys tuntuikin olevan "PEN!". Yksi vanhempi poika heitti autoamme kivellä, syytä siihen emme ymmärtäneet; olisiko halunnut kyytiin ja kun ei päässyt, suuttui? Selkeästi lapset eivät oikein ymmärrä miten autojen suhteen tulisi käyttäytyä. Vaarallisia ovat myös tilanteet, kun pikkulapset ovat paimenessa ja heidän pitäisi saada eläimet pois ajotieltä niin, että kaikki ovat turvassa.

Aivan loppumatkasta alkoi ukkostaa. Perille hotelliin pääsimme lähempänä puoli kuutta, eli matkaa oli tehty melkein 10 tuntia. Hotelli sijaitsi hienosti rinteellä niin, että parvekkeeltamme oli upea näkymä alas laaksoon. Ukkostaessa ja auringon hiljaa laskiessa näkymä oli vähintäänkin mykistävä. Voimakas tuuli puhalsi niin, että huoneen läpi kävi järkyttävä ulina.

Tapasimme iltasella vielä lyhyesti seuraavana päivänä meitä luotsaavan Fikrun, joka oli sekä paikallisopas että myös käyttämämme matkatoimiston oma opas. Illastimme Bezabin kanssa. Söimme itse riisiä ja kasviksia, ja naamamme venähtivät aikalailla kun näimme miten hieno hänen juustoton kasvispizzansa olikaan. Päätimme tilata sellaiset seuraavana päivänä! Pian ruuan jälkeen silmäluomt painoivatkin jo julmetusti ja uni tuli reippaasti ennen kymmentä.

13. päivä, Lalibelassa

Siinä missä edellisessä lodgessa ruoka piti hakea itse, oli tässä hotellissa aamiaisellakin pöytiintarjoilu. Tarjoilijan suureksi pettymykseksi emme halunneet munakkaita emmekä köyhiä ritareita tai mitään muutakaan kummempaa, joten saimme tyytyä kohtuullisen kälyisiin paahdettuihin leivänpaloihin, mehuun ja kahviin. Mehu oli jälleen ehkä mehua paremmin kuvattavissa sanalla "smoothie" sillä erotuksella, että tässä juomassa oli vain yhtä lajia. Runsaan hedelmälihan vuoksi mehu oli pirtelömäistä ja juuri ja juuri paksuutensa vuoksi juotavissa.

Fikru haki meidät sovitusti aamuyhdeksältä kuljettajan ja Hiacen kera. Bezabhi oli lähtenyt aamuvarhain ajamaan kohti Addisia ollakseen siellä huomenna aamupäivällä meitä vastassa, kun saavummme paikalle lentäen. Siinä missä Bezabhi on lököfarkkuihin tai tuulihousuihin ja urheilu-t-paitaan pukeutuva rentoreiska, oli Fikru silmälaseineen ja kauluspaitoineen enemmän virkamies- tai professorityyppinen. Hän puhui hyvää ja selkeää englantia, ja selvästikin tiesi alueesta ja asiastaan. Hän kertoi olevansa syntyjäänkin Lalibelasta kotoisin ja sanoi muistavansa, kuinkaa 80-luvulla alueella asui noin 5000 henkeä. Nyt asukasluku on yli 40 000! Osasyynä alueen voimakkaaseen kehitykseenn on turismi, sillä edellisvuonna kaupungissa kävi hänen sanojensa mukaan 39 000 turistia. Lisäksi nuoret muuttavat työn perässä kaupunkeihin. Etiopia on Afrikan toiseksi väkirikkain maa noin 100 miljoonalla asukkaallaan. Noin puolen tästä lasketaan olevan alle 18-vuotiaita!

Päivän ohjelmassa oli kirkkoja, tällä kertaa kiveen hakattuja. Kiviaines oli yhteenpuristunutta vulkaanista tuhkaa eli tuffia joka on suhteellisen helppoa työstää. aloitimme ns. ylämäestä eli uusimmasta kirkosta joka louhittu yhtenä kappaleena ympäröivästä kalliosta. Tavalliseen tapaan nämä kirkot koostuivat kolmesta osiosta josta se kolmas oli pelkästään papeille pyhitetty osa jossa säilytettiin liiton arkin kopiota. En lähde erottelemaan tämän enempää näitä kirkkoja muuta kuin kommentoimalla pari asiaa. Osa kirkoista oli huomattavan kärsineitä, ensisijaisesti ympäristöstä. Tuffiin saostunut kalsiitti (ja mahdollisesti oliviini) oli säälle altistuessaan syöpynyt pois rapauttaen siten rakennusten pintaa sekä kestävyyttä. Lisäksi koska uskovaisilla on ollut olettamus että näiden pyhien seinien kosketteleminen (ja suuteleminen, jonka merkitys lienee kaikkien tartuntataudeista ymmärtäville selvä) jotenkin parantaisi heidän vaivansa, niin varsinkin sisätilojen koristelu on kärsinyt pahasti vajaan 2m korkeuteen saakka. Yhden kirkon kohdalla väärin tehty restaurointi on osaltaan tuhonnut merkittävästi rakennuksen ulkopintaa.

Ehkä kummallisin piirre näissä kirkoissa (ja kenties Etiopiassa yleensäkin) on miten puutteellinen niiden kirjallinen historia on (ilmeisesti vain noin puolet aikuisista etiopialaisista ylipäänsä osaa lukea ja kirjoittaa). Ainoastaan yksi kirkkohistoriallinen (ts. enemmänkin legendasta kertova kuin todellisuudesta) kirja kuvaa kyseisten kirkkojen taustaa eikä se anna minkäänlaista yksityiskohtaa. Tämä siis siitä huolimatta että toisaalta on oltu hyvin tarkkoja siitä että pyhiä kirjoituksia on kopioitu aina kun vanha on ollut liian huonossa kunnossa seremonioissa käytettäväksi. Tämä tuli esille kun Fikrun kanssa keskusteltiin miten paljon esitellyt kirkot erosivat tyyliltään toisistaan vaikka olivat, ainakin väitteiden mukaan rakennettu kaikki 100 vuoden sisällä. Ainakin näin maallikolle oli selvää että kenties kuningas Lalibela oli pannut alulle näiden kirkkojen rakentamisen, mutta niiden suunnittelu oli jätetty kyllä erinäisille henkilöille. Nämä sitten olivat sovitelleet erinäisiä tyylejä muista alueista,, kuten Arabiasta ja jopa Intiasta, kuhunkin kirkkoon. Tämä puolestaan vahvisti käsitystä että senaikainen Etiopia oli vilkkaan kauppareitin varrella.

Koska kirkot ovat Unescon maailmanperintökohde, on niiden suojeluksi siirretty alueella asuneita ihmisiä muualle. Noin 600 taloutta oli sijoitettu asumaan kauemmaksi. Heille oli rakennettu (paikallisittain) moderneja pientaloja vanhojen, hyvin alkeellisten savimajojen sijaan. Samalla tosin matka kirkkoon oli moninkertaistunut, ja etenkin vanhat ihmiset olivat närkästyneitä kun eivät pystyneet enää käymään päivittäin kirkosssa.

Päivän hitusen erilainen elämys oli bajaj- tai monille tutummin "tuktuk" -ajelu. Autoilla ei saanut kirkkojen alueella ajaa, joten helteessä kävelyn sijaan mopokyyti oli hyvä idea. Emme menneet lounaalle hotelliin, vaan läheiseen melko erikoislaatuiseen ulkoilma-maisema-ravintolaan nimeltä Ben Abeba. Ravintola oli ihmeellinen nuorten etiopialaisten arkkitehtien suunnittelema hökötys, joka oli rakennettu rinteelle niin, että pöydistä oli upeat näkymät moneen suuntaan. Ravintola oli skottilaisen vanhemman rouvan ja nuorehkon etiopialaismiehen yhteisyritys. Rouva olikin itse paikalla kaitsemassa työntekijöitä ja jututtamassa kansainvälistä asiakaskuntaansa. Tarjoilija kertoi alunperin omistajan olevan "ferenzi" (kirj. farangi), mikä herätti meissä valtaisaa hilpeyttä ajatellessamme heti Star Trekin ferengejä... Rouva itse kertoi sanan tulevan ilmeisesti siitä, että ensimmäiset ulkomaalaiset olivat ilmeisesti ranskalaisia, ja siitä kehittyi tämä valkoisia kuvaava sana.

Hotellilta saimme ostettua pari postikorttia ja hotellin respa lupasi hoidella ne postiinkin asti. Saas nähdä tulevatko ikinä perille Suomeenn! Illallisella söimme edellispäivänä ihastelemamme vegaanipizzat. Tarjoilijatyttö tosin vähän sekaantui tilauksessa, ja saimme vain yhden pizzan. Söimme sen odotellessamme toista ;)

14. päivä, lento Abbis Abebaan, ajo kohti Balea

Jostain syystä paikalliset haluavat lähettää ulkkarit lentokentälle kaksi tuntia ennen lähtöä vaikka kyseessä olisikin sisäinen lento. Lähdimme siis hyvissä ajoin ajamaan hotellilta jo ennen kello kahdeksaa. Tie oli samaista mutkaista vuoristotietä kuin mitä tulimmekin Lalibelaan erotuksella, että tie lentokentälle kääntyi sitten toisaalle vähän jälkeen. Luonnollisesti iso osa tiestä oli hiekkatietä. Tuntui melko hullulta ajatella, etttä päätyisimme vielä lentokentälle ajellessamme tie pöllyten pitkin maaseutua.

Passit tarkastettiin kahdesti ennen lentokentälle pääsyä. Lipputiskillä niitä ei sitten kukaan enää halunnutkaan nähdä. Olimme ilmeisesti ensimmäiset ko koneeseen tulijat. Lento oli myös reilut puoli tuntia myöhässä, joten saimme istuskella pienellä kentällä kohtuullisen pitkään. Lento oli alunperin Gondarista, ja me Lalibelasta nousevat tulimme mukaan puolimatkasta. Ilmeisesti Gondarista nousseet paikalliset olivat valinneet istuimensa sattumanvaraisesti, joten paikkoja jouduttiin jakamaan uusiksi meidän astuessamme koneeseen. Lento kesti kolmisen varttia, ja saimme Addisissa ensimmäisinä matkalaukkumme. Olimme siis tuota pikaa taas Bezaben luotsaamassa Landcruiserissa.

Addisista etelään lähtee uusi kolmikaistainen moottoritie, jolle on tiemaksu. Ajaessa olisi voinut kuvitella olevansa missä tahansa päin maailmaa poislukien tiellä seikkailleet ajoittaiset vuohet ja aasit... Motarilta siirryimme Itä-Afrikan valtatielle, joka jatkuu Etiopiasta aina Keniaan ja siitäkin kai eteenpäin. Liikennettä oli aika paljon aiempaan pohjoiseen verattuna: lukuisia busseja, paljon rekkoja ja myös joitain yksityisautoja, joita aiemmin tuskin koskaan näkyi. Tie oli paikoin aika huonossa kunnossa. Onnettomuuksia oli ollut täälläkin aika paljon; autonromuja ja joitain eläinten raatojakin (mm. hyeena!) näkyi. Tien varsilla oli paljon roskaa. Maisema oli paikoin kuivuutensa vuoksi kuin musta-valkofilmistä: vain erilaisia ruskean ja harmaan sävyjä oli nähtävillä. Ohitimme Etiopian suurimman kukkafarmin, jonka kasvihuoneet olivat varmaankin 2-3 kilometrin matkalla. Ko yritys työllistää noin 5000 henkeä. Etiopia on pyrkimässä Hollannin kukkamarkkinoille samaan tapaan kuin Kenia. Lisäksi näimme yhden Etiopian suurista viinitiloista. Amharan sijaan kauppojen ja muiden liikkeiden tekstit olivat litteroitu oromojen kielestä, jossa vokaaaleja oli ilmeisesti ostettu Onnenpyörän jäämistöstä tai hankittu kaikki puolan kielestä ylijääneet. Kaaffee, baarii, hoteela ja kilinika.

Vähän ennen lodgelle saapumistamme ajoimme Langano-järven rannalle katsomaan vesilintuja. Siellä oli sekä kalojen että myös kalastajien perkuujätteiden innostamina hirvittävästi maribuhaikaroita mutta myös muitakin lintuja. Noiden valtavien haikaroiden siiveniskuista lähti älytön ääni! Paikaalliset lapset tuijottelivat meitä suu auki. Rannan lähellä oli myös entisen MM-tason juoksijan Haile Gebre Selassien hyvinkin kalliin näköinen resort-hotelli.

Lodge oli pölyisen ruskeuden jälkeen ihanan vihreä ja vehreä kukkaistutuksineen, kasveineen ja lintuineen. Paikka oli kuulemma erityisesti viikonloppuisin erittäin suosittu ja täynnä, kun myös etiopialaiset haluavat järvelle nauttimaan rantalomasta. Isona plussana mökissä oli myös toimiva minibar-jääkaappi, jossa oli jääkylmiä juomia :)

Hiljaisessa mökissä uni tuli taas hyvinkin aikaisin ennen kymmentä. Sitä ennen söimme jälleen tuhdin illallisen; ruokalistaan oli näppärästi merkitty kaikki vegaaniset ruuat. Tällä kertaa tarjolla oli vähän erilaisempaa, tulisempaa kasvispastaa ja tietysti tutusti myös keittoa...

15. päivä: Ajo Baleen

Aaminen oli tavallista eläimellisempi, kun lodgen alueella olevat linnut olivat oppineet tulemaan avoimesta ovesta sisään. Linnut ratsasivat tyhjäksi jääneitä pöytiä sekä välillä saattoivat yrittää miehitetyn pöydänkin antimiin, sekä buffettiin. Onneksi suurin osa oli varpusen kokoisia, joten niistä oli enemmän iloa kuin haittaa. Aamupalan jälkeen ehdin vielä istuskella aurinkoisella terassilla lukemassa ja nautimmassa lintujen äänistä.

Noin sata kilometria ajeltuamme harmaus muuttuikin äkillisesti. Tasainen peltomaisema vaihtui kumpuilevaksi ja hallitseva väri vihreäksi. Maassa kasvoi ruohoa ja puitakin näkyi välillä ihan metsiköiksi asti. Väestö vaikutti myös selkeästi vauraammaalta. Peltoalat olivat suuria ja näimme jopa pari traktoriakin maatöissä. Päinvastoin kuin pohjoisessa, täällä muslimit vaikuttivat olevan enemmistö. Ajoimme myös läpi kaupungin, jonne oli asettunut kohtuullinen määrä mm. Britanniasta tulleita rastafareja. He olivat saaneet entiseltä keisari Haile Selassielta tukikohdan, joka olikin koristeltu keisarin kuvilla ja rastafarien logoilla. Kaupungissa oli useita muitakin liikkeitä ja rakennuksia joihin oli maalattu rastafarien tunnuksia, kuvia ja iskulauseita.

Kansallispuiston alueelle päästyämme maasto muuttui taas selkeästi. Oli helppo nähdä ero karjan laiduntaman, täysin paljaan maan ja kansallispuiston melko koskemattoman maaston välillä. Pysähdyimme ottamaan kuvia lammikosssa uiskentelevista vesilinnuista; yksi näkemistämme sorsalajeista oli endeeminen. Paikalle saapui myös paikallinen pikkupoika, joka ei varmaan koskaan ollut nähnyt valkoista ihmistä niin läheltä. Hän tuijotti mykistyneenä monta minuuttia. Pian paikalle tuli myös vähän isompi poika, joka melkein kaatui omiin jalkoihinsa kun käänsin katseeni häneen päin... Jep, täällä päin ei ole läheskään niin paljon turisteja kuin pohjoisessa...

Näimme myös pari erilaista antilooppia, lukuisia pahkasikoja sekä oliivipaviaaaneja. Oppaamme ei ollutkaan vielä puiston päämajalla, joten jatkoimme matkaamme pienelle lodgelle parin kilometrin päähän, jossa söimme lounasta. Lodgesta tuli jotenkin aidosti mieleen vanhat leirikouluajat. Ruuan saaminen kesti ikuisuuden, joten siirryimme lopulta odottelemaan pihalle aurinkoon, siellä ruokasalissa kun oli melko viileää. Ruoka oli ehdottomasti tämän reissun vaatimattomin satsi: kasvispasta tomaattikastikkeella oli spagettia chilillä ja aurinkokuivatuilla tomaatinpaloilla. Lodgessa ei myöskään ollut vettä myynnissä, mutta onneksi meillä oli omasta takaakin ettei tarvinut Cokikseen sortua. Ruuan kanssa tarjottiin kotitekoista leipää, jota dipattiin chili-suola-mausteseokseen.

Paikallisopas oli ruuan aikana ilmestynyt paikalle, joten lähdimme hänen kanssaan pienelle kävelylle. Antilooppeja oli metsässä hyvinkin reilusti, eivätkä ne olleet erityisen arkoja vaan päästivät noin 10-15 metrin päähän. Sää oli juurikin suomalaiselle sopiva kesäsää: noin +22 astetta, puolipilvistä ja kevyt tuuli ettei tullut hiki. Opas sai myös silmissämme suuret lisäpisteet keräämällä metsästä löytyneitä roskia: ensimmäinen afrikkalainen jonka olen nähnyt näin tekevän! Puistossa oli aiemmin tänään ollut koululaisryhmä, joilta oli jäänyt jokunen eväspaperi.

Saavuimme neljän jälkeen hotellillemme Gobaan. Kolossi oli rakennettu Neuvostoliitossa opiskelleiden arkkitehtien johdolla joskus 70-luvulla, ja sse oli kuulemma rykäisty pystyyn reilussa puolessa vuodessa silloisen presidentin mahtikäskyllä. Hieman saattoi valkoisenmiehen naama venähtää hotellihuoneeseen astuttuamme; sanotaanko, että sisustus televisiota lukuunottamatta on varmaankin täysin autenttinen ja sieltä rakennusvuodelta. Ihme kyllä kylpyhuoneessa kaikesta askeettisuudestaan huolimatta kaikki osaset toimivat moitteetta. Iltaruuan suhteen oli vähän sama juttu: vaihtoehtoja yhdestä, hyvin kuluneesta ruokalistasta hetken tihrustettuamme päädyimme nokkelasti kasvispastaan... Ruoka oli kuitenkin hyvää ja sitä oli runsaasti. Bezabe tilasi itselleen injeraa ja repesimme nauruun, kun lättyjen lisukkeet tuotiin isolla tarjoiluvaunulla. Lisukkeita oli yli 10 kulhosssa. Jopa Bezabelta jäi osa syömättä... Sovimme, että otamme saman huomenillalla ja katsomme kuinka iso satsi kolmelle hengelle tuodaan, että saammeko jokainen oman tarjoiluvaunun ;)

16. päivä: Balessa

Kolkkoudestaan huolimatta hotelli tarjosi ihan mukavat yöunet, joihin ei onneksi kuulunut lutikoita tai torakoitakaan. Aamiainen tarjoiltiin pöytiin ja päädyimme tilamaan puuroa. Puuro oli kylläkin velliä, mutta muutoin ihan maittavaa.

Starttasimme melko pilviseen aamuun ja ajoimme toisaalle kansallispuiston alueelle. Ajoimme noin tunnin ajan nousten liki 4000 metriin. Etiopiansusia ei vain ottanut näkyäkseen, joten siirryimme jatkamaan etsintää jalan. Maasto oli jokseenkin lappilaista: melkoisen tasaista kanervan peittämää ja karua, pieniä rinteitä ja kiviröykkiöitä siellä täällä. Paikallisoppaamme paineli aavaa pitkin kuin nuori hirvi, mutta onneksemme mäkien puutteessa pysyimme aika kivasti mukana. Vähän jälkeen näimmekin kaukaa ketunnäköisen punaturkkisen suden, ja lähdimme seuraamaan sitä. Vähän myöhemmin näimme toisen yksilön, joka oppaamme mukaan oli sen ensimmäisen, pennun, emä. Emä piti meitä hyvin epäilyttävinä ja kutsui pentuaan haukkuen ja ulvoen. Kuvista näkyi myöhemmin, että sillä oli korvamerkit molemmissa korvissa. Valitettavasti huomasimme tämän vasta hotellilla, joten emme saaneet tietää minkälaista kartoitusta tai tutkimusta lajista on tekeillä. Jätimme sudet rauhaan vähän jälkeen, kun ne tuntuivat stressaantuvan läsnäolostamme.

Hyppäsimme takaisin autoon ja lähdimme ajamaan kohti puiston korkeinta kohtaa, Etiopian toiseksi korkeinta vuorta (4377m). Matkalla törmäsimme jälleen uuteen susiyksilöön, joka juoksenteli tien laitaa ja selvästi vaikutti uteliaalta meidän suhteemme. Huipulta palatessamme sama susi oli melko samassa paikassa hengailemassa: makoili ensin kivikasan vierellä, nousi ylös, kävi vähän kierimässä maassa ja kävi sitten takaisin makuulle ison kiven juureen varjoon. Siitä saatiin hyviä kuvia ja videota!

Vaikka kansallispuistossa karjan laiduntaminen on kielletty, oli siellä ikävästi aika paljonkin niin lehmiä, lampaita kuin vuohiakin. Opas muisteli puiston perustettaneen v. 1970, joten kovin nopeasta muutoksesta asian suhteen ei näytä olevan kyse... Näimme myös pari koiraa, jotka oppaan mukaan olivat läheisestä kylästä. Ilmeisesti koirat ovat aiheuttaneet (tai ainakin pahentaneet) susien määrää verottavan rabieksen, jonka vuoksi kanta on ilmeisesti laskussa.

Ajoimme alas pieneen kylään, jossa söimme hotellin sievään muovikoriin pakkaaman picnic-lounaan: keitetyillä kasviksilla täytettyjä leipiä sekä kylmiä, keitettyjä perunoita :D Lounaan jälkeen lähdimme kävelylle katsomaan lähellä olevia kahta vesiputousta. Alaspäin selvisimme melko kunnialla, vaikka vauhti oli sellaista ettei siinä maisemia ehtinyt katselemaan. Takaisin päin nousu olikin alkumatkasta todella jyrkkä, ja päätimme sitten edetä ihan omaan tahtiimme oli oppaamme kuinka kiireinen hyvänsä. Näimme hienoja, jättimäisiä vanhoja puita. Maisema oli vehreä ja sademetsämäinen ja muistutti hieman Uuden Seelannin subtrooppista metsää.