Etusivu

Liisa

Autot
Juhlat
Kotiteatteri
Kuvaaminen
Sukeltaminen
Matkailu
Musiikki
Ohjelmat
Roolipelit
Ruuanvalmistus
Tietokoneet
Arkistot
Sekalainen
Sivuhakemisto

Borneo 6.-17.6.2010

Lähdimme kesäkuussa Borneon saarelle, Malesiaan kuuluvaan Sabahin osavaltioon saaren pohjoisosaan. Matka oli Kon-Tikin ryhmämatka, joskin ryhmämme oli mykistävät neljä henkeä - me kaksi Poltsin kanssa sekä porilainen opettajapariskunta Iris ja Juha. Reissun toteutuminen oli toukokuuhun asti epäselvää vähäisen osanottajamäärän takia, mutta onneksi Kon-Tikin Rauni päätti lähettää meidät matkaan oppaamme meribiologi Essi Keskisen johdolla.

6.-7.6.2010 Lennot ja saapuminen Kota Kinabaluun

Lähdimme matkaan sunnuntaiaamuna tavaten Helsinki-Vantaan lentokentällä 6.15. Ensimmäinen lentomme oli Frankfurtiin ja kesti parisen tuntia. Finnair tarjosi sämpylät, jotka luonnollisesti eivät olleet vegaaniset vaan sisälsivät juustoa. Frankfurtin lentokentällä

Frankfurtissa parin tunnin odottelun jälkeen siirryimme Kuala Lumpurin koneeseen. Lento kesti mykistävät 11,5h. Aikaeron vuoksi ruuan tarjoilun jälkeen kone laitettiin "yökuntoon". Katselimme Poltsin kanssa muutamat elokuvat ja saimme kumpainenkin hetken torkuttua. Tällä kertaa minulle oli järjestetty vegaaninen ruoka, Poltsille ei. Ruoka oli jokseenkin surkeaa, riisiä ja pakastevihanneksia.

Kuola Lumpuriin saavuimme jo hitusen uupuneina ja rähjääntyneinä paikallista aikaa noin puoli seitsemän aamulla. Sieltä lensimme vielä parisen tuntia Borneon saarelle Kota Kinabalun kaupunkiin. Perillä meitä odottivat paikallisen operaattorin edustajat, jotka veivät meidät hotelliimme. Pikkubussissa mukana oli paikallisoppaamme Fabian, joka tulisi olemaan kanssamme seuraavat kymmenisen päivää.

Hotelli oli siisti ja mukava. Otimme ensi alkuun noin puolentoista tunnin torkut ja sitten vaivalloisen heräämisen jälkeen lähdimme tutkimaan kaupunkia. Rivakka trooppinen sadekuuro oli lopuillaan, kun suuntasimme parin sadan metrin matkan hotellista keskustaan. Kaupungissa kiertelimme joitakin ostoskeskuksia sekä kävimme rannassa katselemassa merelle. Kuuman kostea sää tuntui suomalaiselle hyvinkin hiostavalta, vaikka nyt taivas olikin pilvessä eikä varsinaisesti ollut kuuma - borneolaisittain. Iltatori Kota Kinabalussa

Illalla lähdimme Fabianin johdolla tutustumaan paikalliseen iltatoriin sekä kävimme illallisella malesialaisessa ravintolassa. Meille oli ystävällisesti järjestetty omat ruuat, kolme erillistä kasvisruokaa. Valitettavasti ruuat olivat jokseeenkin mauttomia, mikä hieman yllätti! Ruoka teki toki kauppansa ja pääsimme täysin mahoin nukkumaan. Matkalla hotellille piipahdimme vielä puolen tunnin niska-hartiahieronnassa aivan hotellin vieressä.

8.6.2010 Sandakan - Sepilok Nature Resort

Oranki, metsien mies

Aamulla herätys oli iloisesti jo klo 4.45. Poltsi ei ollut juurikaan saanut nukuttua koko yönä; itse olin onneksi saanut unen päästä kiinni hyvin, joskin puoliltaöin heräsin luullen että oli aamu (aikaero Suomeen oli käyntihetkellä 5h).

Aamiaisella oli tarjolla suomalaisittain jännittäviä ruokalajeja kuten puuroa kuivakalalla höystettynä. Leipää oli toki myös, mm. mansikkaleipää (joka myös oli vaaleanpunaista)...

Klo 5.30 lähdimme kohti lentokenttää jätettyämme osan matkatavaroista hotellille - mm. Poltsin sukellusvaruisteita. Seitsemältä lähti lyhyt 40 minuutin sisäinen lento Sabahin itärannikolle Sandakanin kaupunkiin. Sää oli puolipilvinen, mutta näimme koneesta selkeästi hienon Mount Kinabalun, joka kohoaa yli neljän kilometrin korkeuteen.

Kinabalu-vuori

Perillä Sandakanissa lähdimme suoraan ajamaan Sepilokin kansallispuistoon orankien "sopeuttamiskeskukseen" (Sepilok Orang Utan Rehabilitation Centre), jonne saavuimme puoli yhdeksän maissa. Sää oli aurinkoinen ja hiki virtasi paidan alla joka suuntaan vaikkei olisi liikkunut senttiäkään. Tutustuimme aluksi hetken paikalle pystytettyyn orangeista ja muistakin eläimistä kertovaan näyttelyyn, ja kello yhdeksältä menimme katsomaan orangeista kertovan esittelyvideon. Videolla kerrottiin orankikeskuksen toiminnasta sekä näiden kädellisten käyttäytymisestä yleisestikin.

Sepilok oranki-keskus

Kymmeneltä tarjolla oli päivän odotetuin ohjelmanumero eli orankien ruokinta. Puistonvartijat tuovat kahdesti päivässä ruokintalavoille banaaneja ja maitoa. Luontoon vapautetut, keskuksen alueella elävät orangit voivat halutessaan tulla hakemaan sieltä lisäravintoa. Ruokintalavoja on alueella useita, ja niitä yhdistvät paloletkuista punotut köydet. Järjestelmän avulla orangit saadaan vähitellen liikkumaan itsenäisesti syvemmälle ja syvemmälle suojelualueelle etäämmäksi ihmisistä.

Jo ennen kymmentä saapui paikalle ensimmäinen oranki monikymmenpäisen katselijajoukon iloksi. Eläimiä saapui vähitellen lisää: kaiken kaikkiaan ruokailemassa taisi käydä kolme nuorta ja yksi täysikasvuisempi oranki. Orankien kadottua takaisin viidakkoon loput ruuat söivät saparomakakilauma. Viidakossa vilahti myös valkojättiorava.

Orangit syömässä

Orankien luota siirryimme aivan keskuksen välittömässä läheisyydessä olevalle hotellillemme. Saimme kaikki viehättävät bungalowit joihin majoittua. Hotellin omistaja Essin mukaan harrastaa orkideoja, joten hotellialue oli eräänlainen orkideapuutarha. Istutukset muutenkin olivat hyvinhoidettuja ja koko ajan jossain päin näkyi puutarhureita tekemässä työtään. Päärakennuksen ja bungalowien välissä kulki tekolampi, jossa oli kalojen lisäksi vakituisena asukkaana isohko varaani.

Lounas hotellilla oli jälleen kohtuullinen pettymys: ruuaksi oli riisiä sekä paistettua purjoa ja selleriä... Ruuan jälkeen lähdimme jälleen liikkeelle ja menimme tutustumaan Sandakanin kaupunkiin vesikylään. Siellä kokonainen kaupunginosa on rakennettu paalujen varaan veden päällä. Osa taloista oli todella hyvinhoidettuja ja todennäköisesti varakkaiden asuttamia, osa sitten hieman rähjäisempiä. Vesikylän asukkaat ovat merenkulkijaheimoa, ja haluavat asuintavallaan pysyä lähellä merta.

Merimustalaisten kylä

Pääsimme myös käymään yhdessä talossa sisällä. Omistajaperheellä oli parisenkymmentä kissaa, joille oli omistettu yksi oma huone verkkoseinällä. Perheen äiti kuulemma harrastaa eräänlaista rescuetoimintaa tuoden heille kotiin löytämiään kissoja.

Merimustalaisten kissa

Poikkesimme vielä mäen päällä olevassa suuressa kiinalaistemppelissä. Kohti hotellia kieppasimme supermarketin kautta, josta ostimme veden ja virvokkeiden lisäksi Poltsille chilikastikepullon...

Illallinen hotellilla oli ehkä lounastakin huonompi: meille ranskalaisia perunoita sekä paistettua riisiä. Vaikkemme Atkinsia arvostakaan, olisi tietty määrä proteiinia kuitenkin paikallaan...

Ilta huipentui auringonlaskun aikaan, kun lähdimme kävellen jälleen orankikeskukseen. Tarkoituksena oli tehdä noin tunnin kävely, jossa näkisimme mahdollisesti eläimiä iltapuuhissaan sekä pimeässä viihtyviä otuksia. Retki alkoi enemmän kuin lupaavasti, kun orankikeskuksen päärakennuksien välissä juoksenteli yksi nuori oranki, seitsenvuotias uros Naru. Se ei olisi oikein millään halunnut takaisin viidakkoon, mutta otti kuitenkin yhtä puistonvartijaa kädestä ja suostui kävelemään hänen kanssaan. Välillä Naru kuitenkin romahti istumaan lankkupolulle eikä olisi halunnut jatkaa. Sen ilmeet ja käytös olivat upeita seurata!

Matkalla ruokintalavalle, jossa aamupäivälläkin olimme, näimme useita orankeja lisää. Naru jäi vielä istuksimaan kanssamme lavan viereisille penkeille ja puistonvartija antoi meidän suomalaisten silittää sitä - jotain, mitä ei kuulemma koskaan aiemmin oltu saatu tehdä. Turkki oli pehmeästä ulkomuodostaan huolimatta melko karheaa. Lopulta Naru saatiin lähtemään takaisin metsään ja aloimme seurata punaisoliitureiden hyppyjä puista toiseen. Yölliset äänet kuten kaskaiden kovaääninen siritys lisääntyi pimeän myötä.

Naru ja puistonvartija

Yöretkemme kesti lopulta yli puolisentoista tuntia. Näimme yhden käärmeen, tuhat- ja juoksujalkaisia sekä joitakin toukkia. Oppaat bongasivat myös kummituseläimen, mutta sitä ei ehtinyt kukaan muu kaiketi nähdä. Taskulamppujen kanssa heiluminen ja ötököiden etsintä oli erittäin hauskaa puuhaa ja sitä olisi voinut jatkaa vaikka kuinka kauan!

9.6.2010 Selingan Island

Kilpikonnia ja rantaelämää

Tällä kertaa aamuherätys oli jokseenkin inhimillinen ja matkaan lähdettiin vasta puoli yhdeksän maissa. Ajoimme jälleen Sandakaniin ja jatkoimme sieltä veneellä kilpikonnasaarelle Selingan Islandille noin 40 kilometrin päähän. Saari, tai paremminkin saaret (kolme kappaletta Malesian puolella ja lisää Indonesian puolella) ovat tarkoitettu merikilpikonnien kannan elvyttämiseen ja toimivat suojelualueina. Venematka oli miellyttävä, vaikkei maisemia ollutkaan juuri katseltavina.

Selingan rantaa

Selinganilla oli kuuma jo aamupäivästä. Saimme pian huoneemme ja hikisinä suuntasimme Poltsin kanssa heti uimaan. Ehdimme olla rannalla vajaan tunnin ennen lounaalle siirtymistä. Merivesi oli noin +28 asteista, mutta silti virkistävää. Jo matalalla rantavedessä oli joitakin koralleja ja kaloja.

Kilpikonnasaarelle on rajattu pääsy: matkailijoita ei oteta lainkaan päiväretkille, vaan kaikki saarelle tulevat myös yöpyvät siellä. Majoitustilaa on noin 40 hengelle. Kaikilla matkailijoilla on sama päivärytmi: ateriat syödään yhdessä åäärakennuksessa ja iltaohjelma kilpikonnan munimisen seuraamisineen on myös kaikille yhteinen. Matkailijat eivät tule saarelle yksin, vaan ilmeisesti kaikilta edellytetään jonkun paikallisoppaan käyttämistä.

Lounaalla meille oli tehty erikseen oma kasvisversio maissikeitosta. Noutopöydästä löytyi vegaanille uusi tuttavuus, saniaisen kärjet! Ne muistuttivat hitusen mangoldia, mutta olivat kuitenkin täysin tunnistettavissa saniaisiksi. Tarjolla oli jotain muutakin paikallista hieman kaalimaista kasvia. Ruoka oli maukasta ja rasvaista.

Lounaan jälkeen päätimme kävellä saaren ympäri, sillä taivas oli mennyt pilveen ja tuuli noussut - ei ollut kuuma. Näimme kauniita simpukoita ja kotiloita sekä jokusen kuolleen kilpikonnanpoikasen. Sää vaihtui jälleen nopeasti ja hetkessä olikin taas kuuma. Heitin paidan pois ja jatkoin matkaa bikinien yläosassa ja shortsihameessa. Aamupäivällä levitetty aurinkovoide oli ilmeisesti ehtinyt kuitenkin kulua pois, mutta seuraukset olivat havaittavissa vasta illalla: olkapäät, yläselkä ja vähän rintaa, vatsaa ja pohkeita ehti palaa, ensimmäiset kaksi hyvinkin ikävästi.

Selingan kivisempi ranta

Siivoilimme kävellessämme rannalta roskia. Meri oli tuonut maihin myös kiinankielisellä tekstillä varustetun muovisäkin, jonka sitten täytimme tyhjillä muovipulloilla, lasinpaloilla ja muulla roskalla.

Iltapäiväksi menimme takaisin rannalle. Sovitin itsekin snorklausmaskia ja kurkistelin sen läpi pieniä riuttakaloja. Oli laskuveden aika, eikä köysin ja poijuinrajatulla uintialueella ollut kovinkaan syvää. Poltsi yritti snorklata, mutta valitti polviensa osuvan pohjan koralleihin... Mennessämme takaisin huoneeseen puoli kuuden maissa ranta oli pääosin varjossa ja tuulen takia siellä oli jopa hieman viileää.

Tapasimme ryhmämme vähän ennen puolta seitsemää ja menimme päätalon yläkertaan katsomaan Fabianin johdolla sinne koottua kilpikonnista ja muistakin merenelävistä kertovaa näyttelyä. Seitsemältä seurasi saaren toiminnasta kertova esittelyviddeo, jonka jälkeen oli illallisen aika. Ruoka oli jälleen hyvää, mutta sitä oli lounaan ja seuraavan päivän aamiaisen lailla varattu hyvin naftisti, joten viimeiset ruokailemaan tulijat saivat tyytyä jokseenkin rippeisiin.

Illallisen jälkeen alkoi "the waiting game", kuten tilannetta nimitettiin. Odottelimme, että saaren puistonvartijat raportoisivat liemi- tai karettikilpikonnanaaraan tulleen maihin ja alkaneen munia. Yhdentoista maissa ilmoitus tuli, ja pääsimme pimeälle rannalle seuraamaan kilpikonnan munintaa. Naaras oli kaivanut aiemmin jo kuopan, johon munat laskea, ja me turistit seisoimme sen ympärillä seuraamassa toimitusta. Munia tuli kaiken kaikkiaan 99, ja puistonvartijat ottivat ne kaikki talteen ämpäriin. He mittasivat kilpikonnan (kilven pituus 95,5cm) ja katsoivat sen toisessa etujalassa olevan merkin perusteella sen aiemmat tiedot. Kyseessä oli jo selvästi aikuinen kilppari, joka oli käynyt saarella munimassa edelliskerran joskus 80-luvun lopulla tai 80-90-lukujen vaihteessa. Missä se oli kaikki nämä välivuodet ollut, jäänee arvoitukseksi; normaalisti kilpikonnat munivat kolmen vuoden välein samassa paikassa kuin missä ovat itsekin syntyneet.

Seuraavaksi kilpikonnanmunat istutettiin erilliseen hautomoon, mikä oli käytännössä verkkoaidalla suljettu maa-alue. Siellä munille kaivettiin noin 70cm syvä kuoppa, jonne ne laskettiin. Osa kuopista on varjossa ja osa auringossa, sillä hautumislämpötila määrää poikasten sukupuolen! Munat peiteltiin ja pesän ympärille laitettiin verkkkoaita, jotta kuoriutuvat poikaset eivät pääsisi karkaamaan ympäri aluetta.

Lopuksi siirryimme takaisin rannalle, jossa puistonvartijat päästivät yhden sinä yönä kuoriutuneen kilpparipoikueen vapaaksi. Poikasia oli tuona yönä kuoriutunut kaiken kaikkiaan noin 900 kappaletta, ja maihin oli noussut 22 kilpikonnanaarasta munimaan. Kilpikonnien poikaskuolleisuus on valtavaa.

Kilpikonnien syntyvyystilastoa

Puoliltaöin menimme vihdoin nukkumaan vain herätäksemme taas aikaisin aamulla.

filippiinienisojalka (kana)

10.6.2010 Sukau Rainforest Lodge

Lepakonlantaa ja venesafareita

Lähtö Selinganilta oli aamuseitsemältä, mitä ennen söimme vielä vaatimattoman aamiaisen. Sandakanista jatkoimme pikkubussilla etelään. Noin kahden tunnin ajon jälkeen pysähdyimme Gomantong-luolastolle. Luolasto on tarkoin vartioitu, sillä sieltä kerätään kahdesti vuodessa, huhti- ja elokuussa, pääskysenpesiä kaukoidän herkkusuille. Pesät ovat kalliita ja taatakseen lintujen kannan säilymisen rajoitetaan keräämistä. Luolan kaikilla suuaukoilla oli joko sisä- tai ulkopuolella vartijat.

Pääskysenpesä

Luolassa asuvat linnut eivät itse asiassa ole pääskysiä, vaan salaangaaneja. Niiden seurana yläilmoissa riippuu runsaasti lepakoita. Suuren luolan seinillä on paljon torakoita ja juoksujalkaisia sekä luolan toisella reunalla olevassa ojassa pieniä rapuja. Gomantongissa asuva juoksujalkaislaji on hyvin myrkyllinen. Sen pisto tainnuttaa ihmisenkin ja aiheuttaa raajojen turvotusta ja huonoa oloa. Pienemmät eläimet se tappaa.

Iso tuhatjalkainen

Pääosin lepakonlannasta alkuperänssä saava haju oli siedettävä, joskaan ei miellyttävä. Luolassa piti olla tarkka siihen mihin astuu, sillä horjahtaminen olisi taannut varmasti erittäin ikimuistettavan sukelluksen lepakonlannan ja torakoiden sekaan. Luolan seinustoja kiersi puinen lankkupolku, mutta paikoitellen se oli lannasta liukas ja askelpienojen välit olivat paikoittain hyvinkin suuret. Lantaa ja torakoita kihisevästä kaiteesta ei tullut mieleenkään ottaa kiinni. Ei voinut olla säälimättä luolassa asuvia poikia, joiden tehtävänä oli vartijoida pääskysenpesiä. Yksi pojista oli ohikulkiessamme vahtipaikallaan, ja ihan tyytyväisen oloisena hän kyllä makoili riippumatossaan pienessä kojussaan kuulokkeet korvillaan. Ehkäpä tuohonkin työhön tottuu?

Sopuisaa naapurustoa

Luolan ulkopuolella asuivat pääskysenpesänkerääjät. Pihapiirissä oli paljon jalastaan narulla johonkin tolppaan kiinnitettyjä lintuja: paikallisten harrastuksena oli kasvattaa taistelukukkoja. Yhden talon pihapiirissä oli myös kolme koiraa, joista saimme kaivattuja valokuvia. Yhdellä valkoisella mustalaikkuisella oli tyypillisesti lyhyt töpöhäntä, yksi oli punainen ja muistutti naamaltaan thai ridgebackia ja yksi oli black and tan. Kooltaan koirat olivat melko samankokoisia, noin 20-25 kiloisia, laihoja mutta hyvin lihaksikkaita.

Matkalla takaisin autolle sademetsän läpi näimme mm. pienenpienen borneonkääpiöoravan, jonkin lentävän liskon sekä lauman sininaamasureleita (apinoita). Ylhäällä parkkipaikan läheisyydessä oli vielä yksi b&t-värinen koira.

Lekotteleva sininaamasureli

Luolilta ajoimme puolisen tuntia Sukaun kylään, josta jatkoimme veneellä muutaman minuutin matkan lodgeen. Sukau Rainforest Lodge on "eko-lodge", jossa kierrätyksen ja ekologisen elämäntavan lisäksi pyritään käyttämään mahdollisimman pitkälle paikallista työvoimaa, paikallisia palveluita ja paikallisia raaka-aineita. Siellä pääsimme ensi kertaa vilauttamaan Vegan Passportia, kun ryhmältämme kysyttiin mahdollisia erikoisruokavalioita. Heti saavuttuamme nautimme lounaan ulkoterassilla joen yllä, ja söimme jälleen jotain paikallisia vihreitä kasveja sekä herkullisia kevätkääryleeitä riisin kera.

Ruuan jälkeen uni vei jälleen voiton trooppisen rankkasateen ropistessa kodikkaasti ulkona.Hitusen pitkäksi venähtäneiltä päikkäreiltä tuli kiire iltapäivän venesafarille. Lähdimme avonaisella puuveneellä Kinabatangan-joelle ja siitä haaroittuvalle Menanggul-joelle. Näimme melkein heti yhden pariskunnan nenäapinoita, uroksen ja naaraan. Lisäksi näimme mm. jaavanmakakeja, suuren suistokrokotiilin, lisää nenäapinoita sekä erilaisia lintuja. Retken loppuvaiheessa alkoi tihuttaa ja lopulta tihutus yltyi runsaammaksi sateeksi. Yritin pitkään sinnitellä ilman sadevarusteiden esiin ottoa, mutta lopulta suostuin kietaisemaan kertakäyttöisen sadeviitan puolihuolimattomasti harteilleni. Lämmin suihku teki retken jälkeen hyvää, vaikkei tropiikissa juurikaan pääse palelemaan edes kastuttuaan.

Nenäapinauros

Illalliselle pukeuduimme paikan toivomuksesta talon tarjoamiin sarongeihin eli hameen tapaisiin vaatekappaleihin, joita naiset ja miehet käyttävät vähän eri tavoin. Ruuan jälkeen lähdimme ylimääräiselle iltaretkelle (lisämaksu 45RM eli reilu 10e/hlö). Liikuimme veneellä samaa reittiä kuin päivälläkin, mutta nyt pilkkopimeässä. Veneenkuljettajalla oli erittäin voimakastehoinen lamppu, jolla hän valaisi rantoja etsien lintuja ja muita eläimiä. Ilta oli kirkas ja yllä kohoava tähtitaivas upea.

Suistokrokotiilin poikanen yösafarilla

Yöllinen tarjonta ei ollut ihan päivällisen vertaista, mutta bongasimme silti useita eri lintuja: sinikorva- ja sulttaanikalastajat, useita sundankalahuuhkajia ja jokitimalin. Lisäksi näimme kaksi pientä krokotiilinpoikasta. Retki kesti noin 1,5 tuntia ja iltakymmeneltä hotellille palatessamme olimmekin kaikki taas ihan valmiita nukkumaan.   

11.6.2010 Sukau Rainforest Lodge

I niin kuin iilimato

Nukuin jälleen vähän huonosti kutiavan ja kipeän, palaneen yläselkäni takia. Nousimme jo aamuviideltä, sillä olimme hieman epävarmoja aamun aikataulusta ja mielestämme viideltä kävi joku tekemässä aamuherätystä. Olimme kuitenkin puolisen tuntia etuajassa: herätyksen olisi pitänyt olla 5.30 ja lähtö aamusafarille kuudelta. Ehdimme rauhassa nauttia pienen aamisen ja sitten lähdimme veneellä utuisen sumuiselle järvelle.

Haikara kummissaan

Aamuinen retkemme kesti noin 2,5 tuntia. Ajoimme veneellä jokea pitkin läheiselle makkarajärvelle, jossa nousimme lainakumissaappaillamme maihin. Teimme pienen kävelyn viidakossa. Näimme siellä lähinnä erilaisia hyönteisiä sekä upeita puita ja liaaneja. Suurimman huomion saivat kuitenkin iilimadot. Fabian esitteli hartaudella ensimmäistä näkemäämme, joka oli tarttunut Essin housuille. Iilimato osoittautui olevan huomattavasti uskomaamme monimutkaisempi otus, joka hakeutuu aina kantajansa lämpiminpään paikkaan imemään verta. Se etsii kohdettaan maanpinnan värähtelyn, hiilidioksidin hajun (uloshengityksessä) ja lämmön perusteella.

Tiikerijuotikas tekee lähempää tuttavuutta

Poltsi voitti retkeläisten iilimadonhoukutuskilpailun neljällä madollaan. Minä ja Juha emme syystä tai toisesta saaneet yhtään.

Venereissulla näimme taas joitain uusia lintuja: jalo- ja yöhaikaroita, käärmekauloja sekä ylilentävän kurttusarvinokan. Sää oli vielä ennen auringonnousua viileä, jopa niin, että veneen liikkueessa nopeasti tuntui t-paidalla vähän viileältä.

Nautimme hobittien tapaan toisen aamiaisen istuen nyt kaikessa rauhassa taas terassilla joen yläpuolella. Syötyämme jätimme pyykkiä pestäväksi ja ostimme respasta muutamia postikortteja sekä WWF:n tekemän suuren kuva- ja tietokirjan Borneon luonnosta.

Puoli yhdeltätoista lähdimme Fabianin johdolla lodgen yhteyteen rakennetulle luontopolulle. Polku oli reilun kilometrin pitkä ja se kulki katettuna lankkupolun päällä. Polun katkaisi kahdesta kohtaa elefantteja varten rakennettu kulkuväylä.

Tuurimme oli taas hyvä, sillä näimme pian liikkeelle lähdettyämme langurilauman. Ainakin yhdellä naaraalla oli vielä pieni poikanenkin vatsansa alla. Langurit kulkivat samaan suuntaan kuin mekin ja pääsimmekin ihailemaan niiden hyppyjä puusta toiseen.

Languurinaaras poikineen hyppäämässä latvasta toiseen

Luontopolun jälkeen istuimme hetken yhdessä ja kävimme aiempina päivinä otettuja valokuvia läpi Fabianin ja Essin avustuksella varmistaen, että kaikki nähdyt otukset tulivat tunnistettua edes jotenkin.

Lounaalla kokki oli yllättänyt ja meille tuotiin pöytään oma lautanen. Ihan varmaksi emme osanneet sanoa mitä herkkua meille oli valmistettu,  mutta ruoka vaikutti lähinnä seitanilta. Hyvää se oli, ja söimmekin kaiken. Pian ruuan jälkeen alkoi taas sataa rankasti.

Sade loppui sopivasti juuri ennen neljää ja pääsimme lähtemään sovitusti iltapäiväsafarille. Lähdimme samaan suuntaan kuin aamullakin, mutta emme poikenneet makkarajärvelle vaan jatkoimme vielä sen ohitse. Istuimme tällä kertaa etummaisina, jolloin näkymät olivat oikein hienot. Sää oli sateen jäljiltä pilvinen ja veneen vauhdin yltyessä oli jopa hitusen viileää.

Näimme heti sivujoelle kääntyessämme paljon nenäapinoita: uroksen naaraineen sekä yhden poikamieslauman. Lintuja näkyi myös useita: harjakotka, viherkeisarikyyhykypari ja useita intiansarvinokkapareja. Jokivarressa touhuili myös suuri makakilauma, joista osa juoksenteli myös joenpenkalla maassa. Iris bongasi suurehkon, 2-3 metrisen krokotiilin, josta kuitenkaan ei silmiä lukuunottamatta näkynyt juuri muuta. Palasimme lodgelle noin 2,5 tunnin jälkeen auringon laskiessa.

Haikara pyyntitouhuissa

Illallinen oli katettu jälleen terassille jokitörmän yläpuolelle viehättävästi öljylamppujen valoon. Kokki lähetti terveisensä tälläkin kertaa ja saimme veneen muotoisessa tarjoiluastiassa hapanimeläkastikkeessa vihanneksia ja ilmeisesti seitania. Tiukkaa teki, mutta melkein kaiken saimme syötyä...

Ruuan jälkeen lähdimme vielä Iristä lukuunottamatta Fabianin johdolla luontopolulle. Varsinainen yösafari päätettiin peruuttaa maan mutaisuuden vuoksi, joten kuljimme nyt vain katettua lankkupolkua ja tutkimme maastoa taskulamppujen valossa. Näimme muutaman linnun (*pitta, joku medestäjä ja drongo), rotan sekä erilaisia hyönteisiä (hämähäkkejä, kotiloita, pari sauvasirkkaa, skorpionin, perhosia jne). Fabian bongasi myös haisunäädän, mutta olimme liian hitaita nähdäksemme sen ja minä ainoana ehdin nähdä vilahduksen takajaloista, muut eivät sitäkään. Yön ääniä kuului paljon, ja mikä suomalaisesta oli mielenkiintoista, ei mistään voinut oikein päätellä mikä ääni kuului sammakolle, mikä linnulle ja mikä jollekin liskolle. Täällä päin gekotkin haukkuvat! Melkein kahden tunnin jälkeen kömmimme nukkumaan.

Skorpionihämähäkki

12.6.2010 Pulau Manukan

Jälleen rantaelämää

Edellisenä päivänä jätetty pyykki saatiin aamiaisaikaan takaisin puhtaana, jolloin saimme myös laukut pakattua. Aamiaisen jälkeen lähdimme yhdeksältä kohti Sandakania. Automatkalla ihmettelimme, miksi edellä ajava pikkubussi oli pysähtynyt tien viereen. Syy selvisikin hetken päästä: tien penkereellä oli (spitting) kobra!

Cobra tienvarrella

Sandakanissa pysähdyimme English Tea Houseen lounaalle. Paikka oli viehättävästi sisustettu ja ajanmukaisesti operoitu jäänne siirtomaa-ajalta: vanha musiikki soi ja palvelu oli huolellista (ja kuulemma hidasta - operaattorimme oli etukäteen soittanut ravintolaan ja vannottanut hoitamaan meidät ajoissa ulos, jotta ehtissimme lennollemme). Essi suositteli cocktaileja, joten nautimme kaikki sitten drinkit ruuan yhteydessä. Meille oli tehty erikseen oma menu koostuen alkusalaatista ja oikein onnistuneesta kasviscurrysta.

Moctails

Lento Kota Kinabaluun oli hitusen myöhässä, mutta pääsimme kuitenkin koneeseen ja perille KK:uun noin puoli neljän maissa. Ehdimme ennen neljään venerantaan; viimeisen veneen saarelle piti lähteä kello neljältä. Matka mutkistui kuitenkin, kun selvisi, että kuski, joka oli hakenut hotelli Shangri-Lahan maanantaina jättämämme tavarat, oli saanut vain toisen säilöön jätetyistä matkalaukuistamme. Poltsin kameran sukelluskotelon ja muita sukellusvarusteita sisältävä pieni laukku oli jäänyt hotelliin.

Fabian sai nopeasti hätäsuunnitelman käyttöön ja sovimme, että hän lähtee etsimään laukkua ja pyrkii saamaan sen sukellusoperaattorin matkaan. Poltsi ja Essi kun olivat lähdössä vielä illalla sukeltamaan ja tavarat olisi tarpeen saada ennen sitä. Hyppäsimme siis veneeseen ja matkasimme Tunku Abdul Rahmanin kansallispuiston suurimmalle saarelle, Manukanille. Venematka ei kestänyt kuin 5-10 minuuttia.

Perillä Manukanilla oli vastassa hymyilevä hotellin väki. Yhdyslaituri oli täynnä lauantaivapaata viettäviä paikallisia sekä erilaisia turistiryhmiä; suurin osa päiväretkeläisistä oli juuri lähdössä takaisin kaupunkiin. Majoituimme rantabungaloweihin, jotka olivat suuria ja tyylikkäästi sisustettuja kaksikerroksisia huviloita.

Poltsi jäi kokoamaan sukelluskamojaan ja minä puolestani lähdin käveleskelemään ulos, sillä bungalowiin suihkutettu suitsukkeenomainen hajuste tuntui aiheuttavan päänsärkyä. Ulkona näkyi vielä tavaroitaan pakkaavia vapaapäivänviettäjiä, pari kissaa ja pari skinkkiä. Ranta oli valitettavan roskainen: valtaosa rojusta oli varmaankin meren tuomaa, mutta ikävän paljon törkyä olivat rannalla olijatkin jättäneet jälkeensä lukuisista roskiksista huolimatta.

Manukanin rantapanorama

Poltsi ja Essi lähtivät vähän ennen kuutta yösukellukselle. Kävin saattamassa heidät ja samalla ihailemassa laiturin alla parveilevia kaloja, jotka näkyivät selvästi kirkkaan veden ansiosta. Laiturilta lähdin kävelemään saaren pohjoispäähän, josta oli näköala Etelä-Kiinanmereen laskevaan aurinkoon.

Polku ylös oli kivetty ja helposti kuljettava paria sortumakohtaa lukuunottamatta. Vaikka aurinko oli jo alhaalla, oli kävely ylämäkeen yllättävän hikistä puuhaa. Perillä kivetyksen päässä en oikein tiennyt mihin suuntaan lähteä, sillä merkitty näköalapaikka ei itse asiassa taannut kunnollista näkymää. Lähdin kulkemaan vielä ylemmäksi nähtyäni kyltin "jungle track 1532m" (näköalatasanteen piti olla 1500m kohdalla). Käveltyäni metsän halki melko jyrkästikin nousevaa polkua 10 minuutin ajan totesin, että koko auringonlasku jää pian näkemättä ja joudun rämpimään pimeässä metsässä alas, mikäli yritän vielä nousta huipulle. Näinpä käännyin takaisin ja katselin lopun aikaa auringonlaskua puiden välitse kävellessäni aalamäkeen. Näköalatasanteella hengähdin hetken ja Iris ja Juha putkahtivat siiheen oltuaan rannalla isolla kivellä katsomassa auringonlaskua. Kävelimme sitten yhdessä takaisin bungaloweille.

Yösukellus Pulau Sugug (Manukan, Tunku Abdul Rahman National Park), The Pyramid:

Sukellusoperaattori tuli laiturille veneineen hieman myöhässä, ja lähdimme sitten noin 6m paatilla kohti sukelluskohdetta joka ei ollut kovin kaukana, pääsaaren rannasta katsottuna noin 3km päässä.

Miehistönä oli Allan, Jokujoku (vanhempi aasialainen) sekä paikallinen venekuljettaja.

Kohde oli pyramidin tapainen muodostelma jonka juuri oli noin 15m syvyydessä ja jonka huippu taasen n. 6-7m syvyydessä. Sukellussuunnitelma oli yksinkertainen, laskeudutaan alas juurelle ja lähdetään siitä kiertämään ylöspäin. Sukellusajaksi arvioitiin n. 50min tai kunnes ilma loppuu.

Koska olin saanut vasta veneessä loput varusteet ml. kamerakotelon niin valmisteluissa meni sitten tovi. Ilmeni myös että operaattorille ei oltu kerrottu että tarvitsin yoke-adaptorin joten oma regulaattori jäi sitten veneelle painelähettimineen ja käytin sensijaan operaattorilta lainattua. Pukuna oli 3mm kokovartalo-märkäpuku ja säiliönä tavanomainen 12l alumiini. Sää oli melko tyynni ja pilvetön.

Pulahdettiin veteen ja olin hieman yllättynyt miten sameata vesi oli. Näkyvyys oli 5m luokkaa. Se oli myös erittäin lämmintä, koko sukelluksen aikana 31-32°C.

Lähdettiin laskeutumaan ja veden sameus pysyi vakiona. Pohjakin oli hituleiden peittämää joka pöllysi jos ei varonnut.

Taskurapu yödyykillä

Laskeuduttiin sitten viettävää pohjaa pitkin n. 15m syvyydelle samalla kiertäen niin että rinne pysyi oikealla puolella. Vastaan tuli tuttuja riuttakaloja sekä muutama uusi, mm. neulakalaparvi (pystyssä uivat) sekä yllättävän paljon taskurapuja. Heti alussa näin myös kalmarin mutta ennenkuin kerkesin ottamaan kameran esiin niin se siirtyi muualle. Pohjalla oli myös runsaasti tynnyrisieniä sekä meriviuhkoja ja näin ensimmäisen merirokon (tosin ei erakkoravun päällä). Noin 40min kohdalla Allan näki jotain rinteen alapäässä ja huomasin myös kalan joka ui meistä poispäin. Se oli n. metrin mittainen, maastokuvioinen ja pohja-hain muotoinen. Lähdin uimaan perässä mutta kala kerkesi katoamaan pimeyteen. Vahva epäillys on että kyseessä oli epaulette-hai.

Sukelluksen lopussa tuli vastaan kalmari joka paheksui meidän häirintää ja osoitti sen ottamalla puolustusasennon. Se ei kuitenkaan paennut joten kuvasin hetken otusta ja jatkoimme sitten ylöspäin.

Kalmari provosoituna

Painemittari näytti 50bar joten näytin Allanille että ilma vähissä. Kuitenkin juuri kun olimme nousemassa niin Essi kiljaisi ja meidän ohi uiskenteli runsaan metrin mittainen liemikilpikonna-naaras. Katselimme tovin sen menoa ja lähdimme sitten tekemään turvapysähdystä joka meni normaalisti. Tosin Suunto ei noteerannut sitä ollenkaan johtuen matalasta profiilista vaan ehdotti sensijaan minuutin pysähdyksen 3m syvyydessä.

Liemikilpikonnanaaras

Suihkun ja kahvikupposen jälkeen kello läheni kahdeksaa ja pian Poltsi palasi sukellukseltaan. Reissu oli ollut mukava ja olivat nähneet mm. suuren merikilpikonnan.

13.6.2010 Pulau Manukan - Pulau Gaya - Kinabalu Pine Resort

Säät eivät aina suosi

Aamu alkoi kiireettömästi hitaasti pöytään tarjoilulla runsaalla aamiaisella. Ruokahetkeä värittivät paikalliset kissat, jotka tulivat vihjaavasti istumaan parin sentin päähän jaloista. Kissat olivat suomalaisittain hyvin pienikokoisia, puna-valkoisia. Toisella oli luonnontöpö, toisella normaali häntä. Muuten kisut olivat hyväkuntoisen ja riittävästi ravitun näköisiä, mutta molemmilla taisi olla jonkinmoinen silmätulehdus.

Yhdeksältä Essi ja Poltsi lähtivät jälleen sukeltamaan. Fabian tuli saarelle meitä muita hakemaan ja lyhyen venematkan jälkeen olimme viereisellä Gayan saarella, joka myös kuuluu kansallispuiston alueeseen.

Gayalla kävelimme lyhyen, alle parin kilometrin polun tutustuen taas lisää sademetsään. Näimme lepakkoja sekä pari liskoa, joista ainakin toinen oli jokin agama. Fabian esitteli miten yhden puun pihkaisesta puusta paikalliset aikanaan rakensivat soihdun viidakossa kulkiessaan. Lisäksi saimme kiehtovan oppitunnin rottingista: rottinkiköynnös voi kasvaa jopa 80 metriseksi. Sitä käytetään myös Malesiassa raipparangaistuksessa, ja raipanlyönnin huippunopeudeksi on mitattu 190km/h.

Kuljimme Gayalla myös pienen mangrovemetsikön läpi. Mukana meillä oli uutena tulokkaana saarella asusteleva pystykorvainen, noin 15-20 kiloinen punaruskea narttukoira. Koira heilutti häntäänsä kun sille puhui, oli vähän uteliaankin oloinen muttei halunnut antaa ihmisten tulla aivan lähelle tai koskea. Se kuitenkin kulki kanssamme pitkän aikaa ja ollessaan edessä jäi aina odottelemaan, että saimme sen taas kiinni.

Palatessamme Manukanille otimme uintivarusteet ja menimme ensin syömään. Rannalle oli katettu pöytiä ja tuoleja ja puiset kojut, joissa kokit tekivät ruokaa. Tarjolla oli grilliherkkujen lisäksi esimerkiksi pastaa kastikkeineen sekä joitain intialaisia ruokia. Itse söin mm. tempuraa. Ruoka oli oikein hyvää.

Uimisen ajankohdan koittaessa taivas oli jo pilvessä ja horisontissa Kota Kinabalun suunnassa näkyi mustia pilviä. Kävin pikaisesti kellumassa meressä. Tultuani hetkeksi ylös ja rannalle katselin laineiden nousua ja totesin, etten mene enää takaisin veteen. Pian tämän jälkeen tuuli voimistui entisestään ja sitten alkoikin jo sataa. Meille oli luvattu meidän bungalowimme suhteen check out -ajaksi vasta klo 15, joten menin vaihtamaan uikkarit pois ja pian Iris ja Juha tulivatkin samalle asialle. Sateen ropina kuului sisälläkin voimakkaana, sillä olohuoneen katon läpi valui vettä muutamastakinkohdasta.

Päiväsukellus 1. Pulau Sulug:

Allanilla oli tälläkertaa mukana 2 muuta sukeltajaa, toinen kaukaasialainen (australialainen?) sekä aasialainen heppu. Ja tietenkin paikallinen venekuljettaja. Valitettavasti vene oli eri joten edellisyönä veneeseen jätetyt vesipullot eivät olleet mukana.

Kohde oli sama kuin edellisyön saari, mutta eri kohta. Sukellussuunnitelma oli sangen yksinkertainen, laskeudutaan n. 12m syvyyteen rantarinteelle ja lähdetään kiertämään myötäpäivään. Tankkeina jälleen 12l alumiini.

Laskeuduttuamme niin näkymä oli sangen lohduton, monin paikoin koralli oli murskana dynamiittikalastuksesta ja näkyvyys oli maksimissaan 15m.

Sinisiä piikkitynnyrisieniä

Vastaan tuli tavanomainen joukko riuttakaloja, mutta kohokohtina oli kaksi kalmaria joista toinen pyydysti juuri jotain kun löysimme parin. Pyörimme tovin kalmareiden ympärillä ja nämä selkeästi olivat hieman kiihtyneitä viidestä tunkeilevasta sukeltajasta josta syystä vaihtelivat värejä sitten ahkeraan.

Toinen bonus oli pieni, noin 30cm pitkä merikäärme josta tälläkertaa sain useamman kuvan kokonaisena, päästä häntään. Tämä sangen peloton yksilö ei kaihtanut sukeltajia vaan ui altani, joten peruutin sen tieltä varovaisuudesta.

Merikäärme

Nousu sujui taas ongelmitta, näytin sukelluksen aikana Allanille painetilanteeni ja kun mittari näytti 50 niin lähdettiin nousemaan turvapysähdykseen. Sukelluksen maksimisyvyys oli 13m.

Olimme jo kulkeneen veneellä toisen kohteen suuntaan ennenkuin tajusimme että poiju oli jäänyt nostamatta joten kävimme sitten hakemassa sen, joten pinta-aikaa tuli hieman suunniteltua enemmän.

Päiväsukellus 2. tuntematon:

Paikasta ei ole tarkempaa tietoa kuin että se oli saaren (edellisestä kohteesta toisen saaren takana) kupeessa jonka tarkka kohta otettiin saaren vasen reunasta ja taaempana olleen toisen saaren laiturista.

Jälleen yksinkertainen sukellussuunnitelma, pohjaan hakemaan syvyyttä ja sitten pidetään syvyysprofiili.

Kohde oli toistamiseen rinne jota tälläkertaa lähdettiin kiertämään vastapäivään. Nyt mentiin hieman syvemmälle, kävin n. 20m syvyydessä. Nytkin näkyi muutama korallikala, erikoisuutena oli hieman syvemmällä uiva iso kalmari, nudibranchit sekä harlekiinikala (?). Näkyvyyttä oli kohtuullisesti eli noin 10m. Liikuimme hiljaksilleen yhtenä rintamana. Koralli oli eheämpää kuin edellisellä sukelluksella, mutta kuten yödyykillä niin kevyen sakkakerroksen peittämää.

Merietana

Sukelluksen jälkeen ajoimme XXXXXXX-saaren rannalle jossa kävimme ostamassa päivällisen. Ruokailun aikana alkoi sitten sade joka jatkoi myös kun menimme takaisin veneelle ja lähdimme kohti kolmatta kohdetta. Tuuli nousi melkoiseksi ja maininkiakin oli metrin verran mikä heilutti avonaista moottorivenettä melkoisesti.

Päiväsukellus 3. Pulau Sapi, G10:

Päivän viimeinen sukelluskohde oli melko tasapohjainen koralliriutta, jälleen, saaren kupeessa. Varusteiden päällepukeminen oli hieman haastavaa koska aallot keinuttivat venettä melkoisesti.

Sukellussuunnitelma ei ollut kummoinen, mennään pohjaan, haetaan sen 15m syvyyttä ja katsotaan sitten mihin suuntaan mennään tilanteen mukaan.

Pudottauduimme alas ja päädyimme sitten lähtemään rantaan katsottuna oikealle. Näkyvyys oli, kuten myös edellisen sukelluksen aikana kohtalainen, eli noin 10m luokkaa. Tälläkertaa liikuimme melko leveänä rintamana. Olin rannanpuoleisella reunalla ja Essi oli seuraavana. Haahuilimme niin että välillä menetin näkökontaktin seuraavaan, mutta aina kun luovin hieman oikealle niin näkyi yksi tai kaksi sukeltajaa, tai näiden kuplapatsaat. Suunnanvalinta ei ollut ihan onnistunut koska huomasin kohta että uimme lievää virtausta vastaan. Koska liikuimme muutenkin erittäin rauhallisesti niin nyt jäi todella paljon aikaa tarkastella allalipuvan korallin yksityiskohtia.

Valkaistunutta korallia

Ihan sukelluksen lopussa Kenji viittoili vilkkaasti, hän oli löytänyt pari raidallista pipefishiä jotka piileskelivät lautaskorallin alla. Olin jo näyttänyt Allanille että nyt on taas turvapysähdyksen aika kun kuulin Essin kiljuvan. Hän oli huomannut liemikilpikonnan joka ui meidän ohitse, kuitenkin niin kaukana että sen kuvaaminen oli näkyvyydestä johtuen turhaa. Jatkoimme vielä pienen tovin uimista eteenpäin 5m syvyydessä. Kilpikonnan näkemisestä johtuva kiihtymys näkyi siinä että pintaan tullessa oli vain 20bar jäljellä.

Piippukaloja korallin suojassa

Pidimme loppuiltapäivän sadetta ja Poltsin ja Essin palatessa neljän maissa saimme kaiken väen ja kaikki tavarat kasaan. Lähdimme saarelta 16.30 ja satamassa meitä odotti taas pikkubussi. Lähdimme ajamaan kohti Kinabalun kansallispuistoa. Matkalla satoi edelleen ja etenkin ylemmäs vuoristoon noustessa pilvet roikkuivat murheellisen alhaalla.

Pääsimme perille Kinabalu Pine Resortiin seitsemältä, kun oli jo pimeää. Illallinen tajottiin melko pian ja jälleen meille oli ystävällisesti valmistettu oma kasviskeitto (maissikeitto) sekä kolmea eri sorttia lämmintä ruokaa. Ruoka oli hyvää ja kuten yleensäkin sen jälkeen, uni alkoi painaa silmiä.

Mount Kinabalu hotellialueelta katsottuna

14.6.2010 Mount Kinabalu

Verenmakua suussa

Heräsimme auringon noustessa kylän lukuisten kukkojen ryhmäkieuntaan. Yöllä äänimaailman monipuolisuudesta olivat huolehtineet lukuisat hotellikompleksin kiinalaisvieraat sekä huoneidemme edessä pyörivät kissat, jotka maukuivat jatkuvasti erittäin kovalla äänellä. Kävimme hotellin näköalatasanteella kuvaamassa aamun ensivalossa kylpevää Kinabalu-vuorta; päivän edetessä vuori peittyy käytännössä aina pilviverhoon, joten ainoa tapa saada hyvä kuva on herätä aamulla aikaisin.

Aamiaisella oli todellinen hässäkkä, kun kiinalaisryhmä sekä lukuisat malesialaiset hotellivieraat olivat aamupalalla samanaikaisesti. Vapaita paikkoja oli melkein mahdotonta löytää. Meille ei valitettavasti ollut tarjolla muuta kuin valkoista paahtoleipää ja hyvin makeaa marmelaadia, mutta tulipahan ainakin hiilihydraattitankkaus tehtyä päivää varten...

Lähdimme kahdeksalta Mesilauhun Kinabalun luonnonpuiston portille. Iris jäi viettämään päivää Fabianin kanssa ja minun, Poltsin ja Juhan oli tarkoitus Essin johdolla kiivetä ylös kohti Mount Kinabalun perusleiriä ja laskeutua sitten takaisin alas. Nousua olisi noin 8,7km ylösmenoreitillä noin 700m ja sitten vielä alastulo 2,7km. Sää oli pilvinen, mikä oli oikeastaan paras vaihtoehto - eipähän olisi kuuma.

Aloitimme kiipeämisen yhdeksältä. Vuori otti heti aluksi niin sanotusti luulot pois, sillä ensimmäinen puolituntinen oli pelkkää jyrkähköä nousua. Nousimme sitten vähän rauhallisemmassa tahdissa noin 500m korkeutta, jonka jälkeen polku laski käytännössä samat 500m.

Nousua Kinabalu-vuorelle

Polku kulki läpi useiden eri metsätyyppien, kiitos korkeuserojen. Näimme kannukasveja, jotka ovat Borneolle tyypillisiä ja hyvin mielenkiintoisia.

Reitin lähtiessä uudestaan nousemaan alkoi tuntua siltä, että jos olisi ollut mahdollista kääntyä takaisin tai keskeyttää, olisin sen tehnyt. Paluu takaisin olisi kuitenkin ollut todennäköisesti yhtä raskas kuin eteenpäinkin jatkaminen. Polku ei ollut vapaasti nouseva, vaan siihen oli useimmisssa paikoissa pengerretty melko korkeat askelmat. Sekä nouseminen että laskeminen kysyi paljon reisilihaksia. Tällaisella keskipituutta vähän lyhyemmällä pätkällä oli aikamoinen ponnistelu jaksaa harppoa noita portaita.

Jyrkemmät askelmat ylöspäin

Pidimme lounastauon yhden maissa noustuamme neljän tunnin ajan. Vaihdoin samalla kuivan t-paidan hiestä litimärän paidan tilalle. Syödessä oli mukava pitää takki päällä, sillä lämpöä ei ollut varmaankaan ainakaan yli kahdenkymmenen, jos sitäkään. Kaikilla taukopaikoilla pyöri oravia etsimässsä mahdollisia tähteitä; paikallisoppaamme syöttikin yhtä. Ylhäällä ei maisemia nähty tiheän pilviverhon takia, mutta jo pelkkä luonnon katseleminen oli hienoa. Tuntui välillä, että kävelimme vain pienellä polulla pilvien välissä!

Pilvien joukossa

Lopulta noin puoli kolmen, kolmen maissa olimme perillä risteyksessä, jossa ylös vuoren huipulle jatkavat kiipeilijät kääntyvät ylämäkeen kohti Laban Ratan hostellia 3200 metrissä. Me jatkoimme siitä alamäkeen ja laskeuduimme vielä yli kahden tunnin ajan. Alamäkeen meno ei juuri hiostuttanut eikä hengästyttänyt, mutta väsymys painoi pahasti. Juuri polunhaarassa ollessamme alkoi sataa, ja jo entisestään sademetsän kosteudesta märät polut kastuivat entisestään ollen erityisen liukkaita. Väsyneenä jatkuva keskittyminen ja jalanpaikkojen hakeminen oli vaikeaa, ja meinasinkin pari kertaa kompastua. Ajatus kaatumisesta ja mahdollisesta loukkaantumisesta läpitunkevassa sademetsässä ei oikein innostanut...

Jyrkemmät askelmat alaspäin

Pääsimme lopulta tasan viideltä perille toiseen päähän reittiä. Viimeisten portaiden nouseminen tuntui jokseenkin ylitsepääsemättömältä. Jalat olivat kuin spagettia, niska tönkkö tuntikausien alaspäin (jalkoihin) katselemisesta ja päätä oli särkenyt jo tunteja varmaankin suuren rasituksen vuoksi.

Ajoimme takaisin hotellille kaikki väsyneinä ja hyvin nälkäisinä. Suihkun jälkeen menimme illalliselle. Ravintolan väki oli taas nähnyt vaivaa vuoksemme ja saimme tofu-kasviskeiton lisäksi kolmea erilaista kasvisruokaa. Pyysin jopa lisää riisiä, niin kova nälkä oli.

Pitkään emme taas jaksaneet pysyä hereillä ruuan jälkeen. Hetken vielä luin, mutta sammutimme valot siinä 20.30 ja nukahdimme varmaankin välittömästi.

15.6.2010 Kinabalu-puisto ja Kota Kinabalu

Luonnon pieniä ihmeitä

Heräsin aamuyöllä rankkaan sateeseen, joka onneksi loppui ensin aamiaiselle lähtöä. Pakkasimme tavaramme ja lähdimme kahdeksalta toiseen päähän Kinabalun luonnonpuistoa. Matkalla pysähdyimme katsoaan maailman suurinta kukkaa, rafflesiaa. Rafflesia on harvinainen, ja Malesiassa on joitakin vuosia sitten käynnistetty suojeluohjelma sen olemassa olon turvaamiseksi. Paikalliset ovat aidanneet maillaan kasvavien rafflesioiden esiintymisalan ja näyttävät kukkia turisteille rahaa vastaan. Kasvi saa kasvaa rauhassa ja samalla paikalliset saavat hyvän lisätulonlähteen. Rafflesian kukan kypsyminen kestää yhdeksän kuukautta. Kyläläiset pitävät huolellisesti kirjaa kukkimisista, ja tarjoavat siten myös tärkeää tietoa tutkijoille.

Rafflesia läheltä

Luonnonpuistossa menimme ensimmäiseksi katsomaan viidakkoa yläilmoista käsin. Canopy walkway oli puihin kiinnitettyjen tasojen ja riippusiltojen pieni verkosto, josta käsin pystyi katselemaan puita ja maisemia 40 metrin korkeudesta. Sää oli melko kirkas ja selkeä, joten näkymät olivat hienot.

Riippusilta puiden välissä

Seuraavaksi kävelimme läheiselle vesiputoukselle. Putouksen alla vedessä oli pieniä imumonnin tapaisia puhdistajakaloja, jotka antoivat ilmaisen jalkahoidon kelle tahansa halukkaalle, joka laittoi jalkansa veteen ja pysyi hetken paikallaan.

Kansallispuiston yhteydessä oli Poring Hot Springs -kuumat lähteet, eräänlainen uimala jossa kuuma vesi kumpusi suoraan maan uumenista. Kaikille avoin uimala oli jo aamupäivällä hyvinkin täynnä paikallisia. Heistä valtaosa oli muslimeita ja ihmiset lilluivat vedessä vaatteet päällään.

Me vuokrasimme viisistään 15 ringitin tuntihintaan oman yksityiset kopperon, jossa oli kahtia jaettu eräänlainen kylpyamme. Essi antoi meille oppitunnin japanilaistyyppisestä kuumasta kylvystä ja astuimme ammeeseen. Vähitellen varovaisesti laskeutuen vesi tuntui ensin siedettävältä ja sitten rentouttavalta.

Menimme vähän ennen lounasaikaa istumaan ravintolaan ottamaan kylmät juomat. Iriksen servetillä käveli kaksi pientä, hyvinkin vastakuoriutunutta rukoilijasirkkaa. Kaikki kuvasivat sirkkoja vuorotellen kun ne vaeltelivat pitkin pöytää. Ennen ruokailun alkamista kannoimme sirkkalapset ravintolan aidan tietämillä kasvavien kasvien siimekseen. Sirkkoja ilmestyi ruokailun aikana pöydällemme vielä pari lisää.

Rukoilijasirkkapoikaset pöydällä

Fabian tuli syötyämme ilmoittamaan, että olisi paras lähteä ennen kuin sade alkaa. Ehdimme kävellä pari metriä ennen kuin alkoi pisaroida, ja pian sade yltyi ihan kunnolliseksi. Matkalla sade loppui, mutta lähestyessämme Kota Kinabalua kaduilla oli paljon vettä: siellä oli ilmeisesti satanut todella rankasti.

Olimme perillä Kota Kibabalussa noin 15.30 ja majoituimme hotelli Shangri-Lahan kuten ensimmäisenäkin yönä. Lähdimme hetimiten kaupungille ja kiertelimme kauppoja parin tunnin ajan ostamatta mitään sen ihmeempää, pari matkamuistoa.

Jäähyväisillallinen syötiin pienessä paikallisravintolassa, jossa tiskillä oli raaka-aineet ja kokki teki niistä tilausten mukaan ruokaa. Meidän suomalaisten lisäkssi mukaana olivat Fabian ja J.C. Illallisen hinta oli 15 ringitiä per henki, joten kalliiksi ei voi väittää. Me saimme kasvis-tofukeiton lisäksi saniaisia, jotka oli tällä kertaa maustettu oikein reilusti valkosipulilla ja olivat erinomaisen hyviä. J.C. oli tuonut tullessaan kaksi pulloa punaviiniä, joten ilta oli rattoisa. Juha ja Iris lähtivät jo melko aikaisin pois, mutta me istuimme puoli kahteentoista rupattelemassa. J.C. oli erinomainen seuramies ja myös intohimoinen sukellusharrastaja, joten Poltsilla ja Essillä oli luonnollisesti paljon juteltavaa. Hän myös kertoi järjestelevänsä sukellusmatkaa ensi kevääksi mm. Balille, mikä luonnollisesti innosti Poltsia kovastikin...

J.C. kertoi myös, että olivat jännittäneet meidän saapumistamme ruokajärjestelyjen vuoksi. Hän oli soitellut ja varmistanut useaan otteeseen majapaikoista, että laittaisivat meille vegaanista ruokaa. Fabian osaltaan hoiti tilanteet myös aina erinomaisesti selvittäen henkilökunnalta aina mikä oli meille sopivaa ruokaa ja mikä ei. En itse ainakaan osannut ajatella että vegaanius olisi täällä ollut niin vaikeaa, mutta ilmeisesti lähes kaikki ruoka tehdään kala- tai kanaliemeen ja kasvisruuissakin käytetään hyvin usein osterikastiketta tai kananmunaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Saatoimme kertoa olevamme hyvin tyytyväisiä ruokiin ja muihinkin järjestelyihin.

Viimeinen iltataivas Kota Kinabalun hotelli-ikkunasta

Copyright (c) Paul-Erik Törrönen unless explicitly mentioned otherwise

Masseter koirakoulu

Vempain Publishing System